Miten olla hyvä vanhempi
Lapsen kasvatusta ohjaa usein se, mitä vanhemmat pitävät oikeana, toivottavana tai tärkeänä. Omat toiveet ja odotukset saattavat silloin mennä lapsen tunteiden, tarpeiden, kykyjen ja valmiuksien edelle. Oman kasvatustavan ymmärtäminen alkaa siksi yksinkertaisesta mutta tärkeästä pohdinnasta: hyväksymmekö lapsen kaikkine ominaisuuksineen, annammeko hänen ilmaista omaa persoonallisuuttaan ja tunnistammeko hetket, jolloin vaadimme häneltä liikaa, reagoimme liian ankarasti, annamme tarpeettomasti periksi tai muutamme sääntöjä? Vastaukset kertovat, millaista suhdetta rakennamme lapseemme ja kuinka valmiita olemme sovittamaan kasvatustapamme hänen todellisiin tarpeisiinsa.
Artikkelin sisältö
Läheisyys vanhemmuuden perustana
Ilmapiiri, jossa lapsi kasvaa, vaikuttaa voimakkaasti hänen kehitykseensä. Erityinen merkitys on perheen ihmissuhteiden lämmöllä, hyväksytyksi tulemisen tunteella sekä sillä, miten vanhemmat ja lapset ilmaisevat tunteitaan toisilleen. Tämä tunneside ei vaikuta vain siihen, miltä lapsesta tuntuu omassa perheessään. Se muovaa myös hänen käsitystään ihmisten välisistä suhteista, ja lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa siihen, miten hän myöhemmin vanhemmaksi tullessaan kasvattaa omia lapsiaan. Vanhemman ja lapsen välisen suhteen laatu ei silti riipu yksin vanhemman ominaisuuksista ja toiminnasta. Lapsi on syntymästään lähtien suhteen aktiivinen osapuoli. Myös hänen temperamenttinsa, tapansa reagoida ja yksilölliset tarpeensa vaikuttavat aikuisten käyttäytymiseen. Siksi suhde jokaiseen lapseen kehittyy omanlaisekseen.
Miksi sama kasvatustapa ei sovi kaikille lapsille?
Kahden tai useamman lapsen vanhemmat yllättyvät usein siitä, kuinka erilaisia kokemukset voivat olla. Yhden lapsen arki voi sujua ilman suurempia vaikeuksia, kun taas toinen tarvitsee paljon enemmän huomiota, sopeutumista ja kärsivällisyyttä. Yhden lapsen kanssa erinomaisesti toiminut keino voi olla toisen kohdalla täysin tehoton tai jopa saada aikaan päinvastaisen reaktion. Tällaiset erot eivät ole poikkeuksellisia. Lapset eroavat toisistaan monin tavoin jo aivan pieninä. Osa ominaisuuksista on suurelta osin synnynnäisiä, eikä niitä voi olennaisesti muuttaa kasvatuksella. Temperamentti, fyysiset ominaisuudet, sukupuoli, terveydentila ja sopeutumiskyky ovat vain joitakin tekijöitä, jotka vaikuttavat lasten käyttäytymiseen ja siihen, miten vanhemmat heitä kohtelevat. Joillakin vauvoilla on melko ennakoitava uni- ja syömisrytmi. He ovat enimmäkseen hyväntuulisia ja terveitä ja sopeutuvat helposti päivittäiseen hoitoon. Vanhempien on helpompi tunnistaa heidän tarpeensa ja vastata niihin. Toiset vauvat taas itkevät usein, ärtyvät herkästi ja noudattavat omaa syömis- ja unirytmiään, jota vanhempien on vaikea seurata. Heidän käyttäytymisensä voi vaikuttaa arvaamattomalta, eivätkä yritykset luoda säännöllisiä rutiineja aina tuota toivottua tulosta. Äidille tällainen arki voi käydä hyvin uuvuttavaksi. Jatkuva väsymys ja jännitys voivat toisinaan muuttua pettymykseksi ja omien kykyjen epäilyksi. Jos ympäristö ei ymmärrä tilannetta ja varsinkin jos vauvan itkusta huomautellaan, epävarmuus omasta onnistumisesta vanhempana voi voimistua entisestään. Se, että yksi lapsi tarvitsee enemmän huomiota ja kärsivällisyyttä kuin toinen, ei kuitenkaan itsessään tarkoita, että vanhemmat kasvattaisivat häntä huonommin. Lasten yksilöllisten erojen huomioiminen on tärkeä osa heidän käyttäytymisensä ymmärtämistä.
Lapsi ei tarvitse täydellistä vanhempaa
Täydelliseen vanhemmuuteen ei ole yhtä reseptiä, eikä lapsi tarvitse aikuista, joka ei koskaan erehdy. Paljon tärkeämpää on, että hänen rinnallaan on vanhempi, joka rakastaa, ymmärtää ja ohjaa häntä sekä kantaa vastuun päätöksistä, joita lapsi ei vielä pysty tekemään itse. Vanhemmuuteen kuuluu ohjaaminen, rajojen asettaminen ja lapsen hyvinvoinnista huolehtiminen samalla, kun lapsi oppii vähitellen ottamaan vastuuta tehtävistä, joihin hänen valmiutensa riittävät. Jokaisella vanhemmalla on oikeus omiin elämänkatsomuksellisiin vakaumuksiinsa ja omaan kasvatustapaansa. Kärsivällisyys ja johdonmukaisuus antavat kuitenkin kasvatukselle vakautta, johon lapsi voi tukeutua. Kun lapsi oppii arjen vuorovaikutuksessa luottamaan vanhempaansa, hänen on helpompi vahvistaa luottamustaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Näiden kokemusten myötä rakentuu vähitellen myös luottamus muihin ihmisiin. Se luo tärkeää pohjaa kasvulle kypsäksi ja vastuulliseksi ihmiseksi. Alkuperäistekstissä yhtenä onnistuneen vanhemmuuden merkkinä mainitaan se, että lapsi kasvaa ilman merkittäviä kehitysvaikeuksia. Tällainen arvio ei kuitenkaan korvaa itse vanhemman ja lapsen välisen suhteen ymmärtämistä.
Lapsen hyväksyminen on tutustumista häneen sellaisena kuin hän on
Vanhemman rakkaus ei ilmene vain päivittäisistä tarpeista huolehtimisena. Se näkyy myös kykynä hyväksyä lapsi omana itsenään, ihmisenä, jonka ominaisuudet eivät välttämättä vastaa omia toiveitamme ja odotuksiamme. Jos lapsi on vilkas, häneltä ei ole realistista odottaa jatkuvaa rauhallisuutta ja vetäytyvyyttä. Vastaavasti varovaiselta ja aremmalta lapselta ei pidä vaatia, että hän olisi joka tilanteessa avoin, nopea ja valmis reagoimaan heti. Hyväksyminen tarkoittaa lapsen luonteen kunnioittamista sen sijaan, että sitä yritetään jatkuvasti sovittaa ennalta luotuun mielikuvaan ihanteellisesta lapsesta.
Kun lapsi ei tunne vanhempiensa rakkautta
Emotionaalinen välinpitämättömyys voi ilmetä eri tavoin, kylmästä ja piittaamattomasta suhtautumisesta selvään vastenmielisyyteen lasta kohtaan. Vanhempien rakkauden puutetta on lapsen vaikea kestää. Ratkaisevaa ei ole vain se, mitä vanhemmat tuntevat, vaan myös se, kuinka hyvin lapsi voi tunnistaa ja kokea heidän rakkautensa. Vanhemmat voivat rakastaa lastaan vilpittömästi mutta olla niin työn, huolten tai muiden ongelmien kuormittamia, etteivät he pysty osoittamaan rakkauttaan riittävästi. Vaikka he huolehtivat lapsen tarpeista päivittäin, heidän huomionsa saattaa jatkuvasti suuntautua muihin velvollisuuksiin. Lapsesta voi silloin tuntua, että vanhemmat ovat fyysisesti läsnä mutta tunnetasolla etäisiä. Hän huomaa heidän ajatustensa olevan muualla ja saattaa päätellä, etteivät hänen kokemuksensa, tunteensa tai asiat, jotka hän haluaisi jakaa, ole tarpeeksi tärkeitä herättämään vanhempien kiinnostusta. Tällainen kokemus siitä, ettei vanhempi ole tunnetasolla tavoitettavissa, voi olla kipeä silloinkin, kun vanhempi todella rakastaa lastaan.
Erossaolo vanhemmista ja hylätyksi tulemisen tunne
Jotkut vanhemmat näkevät paljon vaivaa tarjotakseen lapselleen mukavan elämän mutta jättävät suurimman osan välittömästä hoivasta muiden vastuulle. Lapsi saattaa viettää päivät hoitajiensa kanssa ja viikonloput ja lomat sukulaisten luona. Joissakin perheissä lapsi asuu vuosia isovanhempiensa luona, vaikka siihen ei olisi pakottavaa tarvetta. Alkuperäistekstissä varoitetaan erityisesti pitkästä erossaolosta ensimmäisinä elinvuosina ja yhdistetään se mahdollisiin myöhempiin vaikeuksiin rakentaa läheisyyttä ja luottamusta. Tämän kuvauksen mukaan lapsen voi vanhempiensa luo palattuaan olla vaikea muodostaa heihin tarvitsemaansa suhdetta, koska hän on kokenut aiemman erossaolon hylkäämisenä. Lapsi saattaa myös alkaa uskoa olevansa itse vastuussa siitä, ettei saa vanhemmiltaan huomiota. Erossaoloon johtaneiden olosuhteiden ymmärtämisen sijaan hän voi päätellä, ettei ole tarpeeksi hyvä, älykäs, tottelevainen, menestyvä tai kaunis ansaitakseen rakkautta. Tällaiset uskomukset voivat heikentää hänen itseluottamustaan ja käsitystään omista kyvyistään. Epävarmuutta tuntiessaan lapsi voi alkaa etsiä tapoja saada vanhempiensa huomio ja kiintymys. Joskus tämä ilmenee voimakkaina kiukkukohtauksina, aggressiivisena käyttäytymisenä, syömisestä kieltäytymisenä tai puhumisesta kieltäytymisenä. Alkuperäisen kuvauksen mukaan reaktiot voivat voimistua entisestään, jos nämä yritykset eivät tuo lapsen kaipaamaa läheisyyttä. Ne voivat ilmetä voimakkaana aggressiivisuutena tai päinvastoin vetäytymisenä ja sosiaalisena eristäytymisenä. Näitä seurauksia ei pidä pitää jokaisen erossaolon väistämättöminä lopputuloksina. Kyse on lähdeaineistossa kuvatuista mahdollisista ilmenemismuodoista, joiden yleispätevyys vaatii asiantuntija-arviota.
Miksi vanhemman on joskus vaikea hyväksyä omaa lastaan?
Lapsen emotionaalisen torjumisen syyt voivat olla monimutkaisia, eivätkä vanhemmat usein täysin tiedosta, mikä heidän käyttäytymiseensä vaikuttaa. Yksi mahdollinen syy liittyy vanhemman omaan kasvuympäristöön. Vanhempi, joka ei itse ole kokenut riittävästi hyväksyntää, saattaa tiedostamattaan toistaa omien vanhempiensa toimintatapoja. Joskus käsittelemättömät vihan ja vihamielisyyden tunteet omia vanhempia kohtaan purkautuvat suhteessa lapseen. Toisinaan aikuinen tunnistaa lapsessa ominaisuuksia, joita pitää omina puutteinaan, ja alkaa suhtautua niihin torjuvasti. Erityisen vakavasta käyttäytymisen muodosta on kyse silloin, kun vanhempi yrittää satuttaa toista vanhempaa lapsen kautta. Näin voi käydä erilleen muuton tai avioeron yhteydessä, kun aikuisten ratkaisemattomat ristiriidat alkavat vaikuttaa heidän suhteeseensa lapseen. Näitä esimerkkejä yhdistää mahdollisuus, että lapsi joutuu kantamaan sellaisten kokemusten, tunteiden ja ristiriitojen emotionaalisia seurauksia, jotka kuuluvat aikuisille.
Epäjohdonmukainen kasvatus: kun säännöt muuttuvat vanhemman mielialan mukaan
Lapsen on helpompi ymmärtää rajoja, kun vanhempien reaktioissa on tiettyä pysyvyyttä. Jatkuvasti muuttuvat säännöt taas voivat aiheuttaa epävarmuutta ja hämmennystä. Kasvatus voi muuttua epäjohdonmukaiseksi erityisesti silloin, kun vanhemmat ovat arjen velvollisuuksien kuormittamia, uupuneita tai kun aikaa ja kärsivällisyyttä on liian vähän. Jatkuvasti väsynyt äiti saattaa rangaista lasta käyttäytymisestä, johon ei tavallisesti puutu, ja jo seuraavana päivänä sallia juuri sen, minkä aiemmin kielsi. Joskus periksi antamisen syynä on yksinkertaisesti tarve hengähtää tai saada työ tehtyä keskeytyksittä. Vastaava tilanne voi syntyä isälle, joka viettää työnsä vuoksi vain vähän aikaa lastensa kanssa. Välttääkseen ristiriitoja yhteisinä hetkinä hän sallii lähes kaiken, kunnes lapsen käyttäytyminen alkaa turhauttaa. Silloin pienikin asia voi johtaa äkilliseen ja kohtuuttoman ankaraan rangaistukseen. Lapsen on vaikea ymmärtää, miksi sama asia toisinaan sallitaan ja toisinaan siitä rangaistaan. Hän menettää vähitellen varmuutensa siitä, ymmärtääkö säännöt oikein ja voiko vanhempien reaktioita ennakoida. Hämmennykseen voi liittyä pelkoa ja epäilyä siitä, onko vanhempien rakkaus todella pysyvää. Alkuperäistekstissä kuvataan mahdollisuutta, että lapsi suojautuu näiltä tunteilta erilaisilla käyttäytymisongelmilla ja reaktioilla, joita tekstissä kutsutaan neuroottisiksi.
Vanhemmalla on oikeus erehtyä ja vastuu myöntää virheensä
Yksikään vanhempi ei pysty toimimaan aina täysin johdonmukaisesti. Satunnainen epäoikeudenmukaisuus, virheellinen päätös tai väsymyksen värittämä reaktio kuuluvat todelliseen perhe-elämään. Vanhemman valmius myöntää oma virheensä voi muuttaa sitä, miten lapsi tilanteen kokee. Lapsi voi ymmärtää vanhemman erehtyneen tai toimineen epäjohdonmukaisesti, varsinkin jos aikuinen ottaa avoimesti vastuun eikä syytä lasta omasta toiminnastaan. Näin on mahdollista, ettei yksittäinen virhe vahingoita suhteessa rakentuvaa luottamusta.
Kun äidillä ja isällä on erilaiset säännöt
Epäjohdonmukaisuutta ei esiinny vain yhden vanhemman toiminnassa. Sitä voi syntyä myös äidin ja isän erimielisyyksistä lapsen kasvatuksessa. Erilaiset kasvatusnäkemykset eivät itsessään välttämättä ole suurin ongelma. Lapsi voi sopeutua siihen, etteivät vanhemmat toimi aivan samalla tavalla, varsinkin jos he hyväksyvät erilaiset näkemyksensä ja kunnioittavat niitä. Kasvatusta koskevista erimielisyyksistä syntyvät riidat voivat olla paljon suurempi ongelma. Jos yksi vanhempi kieltää jotakin ja toinen sallii sen heti, lapsi kääntyy ymmärrettävästi useammin sallivamman vanhemman puoleen. Tilanne ei silti ole pelkästään lempeämmän vanhemman eduksi. Alkuperäistekstin selityksen mukaan lapsi voi samalla menettää luottamuksensa molempiin, koska ei enää pidä heidän päätöksiään luotettavina. Vanhempien ei siis tarvitse ajatella kaikesta täsmälleen samalla tavalla. Paljon tärkeämpää on, etteivät heidän erimielisyytensä muutu lapselle jatkuvien ristiriitojen ja turvattomuuden lähteeksi.
Epärealistiset odotukset: kun lapsen elämästä tulee vanhemman suunnitelma
Jotkut vanhemmat suunnittelevat mielessään lapsensa tulevaisuutta jo kauan ennen kuin lapsi saa tilaisuuden näyttää omat kiinnostuksenkohteensa ja kykynsä. He odottavat lapsen onnistuvan kaikessa, saavuttavan parhaat tulokset ja kehittyvän ennalta laaditun suunnitelman mukaan. Suunnitelmassa ei jää riittävästi tilaa lapsen yksilöllisille tarpeille. Tällaiseen suhteeseen kuuluu usein jatkuvaa ohjaamista, neuvomista ja vaatimusten asettamista. Lapsen vastustusta ei hyväksytä, ja odotusten täyttämättä jättämisestä voi seurata rangaistus. Vanhempi määrää lähes kaiken tekemisen aikataulun: milloin lapsi syö, nukkuu ja leikkii, mitä hän pukee päälleen ja kenen kanssa viettää aikaa. Erityisesti painotetaan siisteyttä, puhtautta ja valmiutta noudattaa jokaista ohjetta epäröimättä. Lapselta odotetaan ennen kaikkea tottelevaisuutta. Hänen toiveensa ja senhetkiset valmiutensa jäävät usein taka-alalle, ja onnistumista mitataan sillä, kuinka hyvin hän noudattaa vanhempien suunnitelmia. Tällaiset lapset aloittavat joskus hyvin varhain vieraiden kielten opiskelun, musiikkitunnit, baletin tai muita ohjattuja harrastuksia. Pelkkä harrastusten määrä ei kuitenkaan ratkaise kehityksen laatua. Ongelma syntyy, kun vaatimukset ylittävät sen, mistä lapsi pystyy selviytymään.
Mitä jatkuvasta paineesta olla paras seuraa?
Lapsi, jonka on jatkuvasti yllettävä korkeisiin suorituksiin, voi alkaa kokea jokaisen epäonnistumisen pettymyksenä vanhemmilleen. Jos odotukset ylittävät lapsen todelliset valmiudet, hän turhautuu, koska ei pysty täyttämään hänelle asetettuja vaatimuksia. Kokemus voi synnyttää riittämättömyyden tunnetta ja myöhemmin myös syyllisyyttä. Paine olla täydellinen kaikessa jättää vain vähän tilaa luontevalle oppimiselle, jossa kokeilut, erehdykset ja uusien taitojen vähittäinen omaksuminen kuuluvat asiaan. Alkuperäistekstissä todetaan myös, etteivät näin korkeisiin vaatimuksiin perustuvat vanhempien suunnitelmat useinkaan toteudu. Kaikesta vaivannäöstä ja jatkuvasta valvonnasta huolimatta lapsen tulevaisuus ei välttämättä vastaa ennalta luotuja odotuksia.
Jatkuvasti arvostelevat vanhemmat
Jotkut vanhemmat eivät juuri koskaan osoita olevansa tyytyväisiä siihen, mitä lapsi tekee. Vaikka he olisivat tyytyväisiä lapsen käyttäytymiseen tai saavutukseen, he pidättäytyvät kehumasta. He pelkäävät, että tunnustus voisi hemmotella lapsen pilalle tai saada hänet lopettamaan yrittämisen. Kannustuksen sijaan suhteelle ovat ominaisia toistuvat huomautukset, nuhteet ja arvostelu. Lasta verrataan ikätovereihin, joiden väitetään olevan älykkäämpiä, menestyvämpiä tai parempia, ja toisinaan häntä myös pilkataan tai hänet asetetaan naurunalaiseksi. Jatkuva muistuttaminen väitetyistä puutteista voi vähitellen heikentää lapsen itseluottamusta. Sen sijaan että lapsen luottamus omiin kykyihinsä vahvistuisi, hän alkaa epäillä omaa arvoaan. Hän voi kokea olevansa muita kyvyttömämpi ja menestyvänsä heikommin. Tällaiseen kokemukseen liittyy usein tyytymättömyyttä itseen. Kun lapsi saa vain harvoin tunnustusta yrittämisestään ja siitä, minkä on tehnyt hyvin, arvostelu voi alkaa ohjata myös sitä, miten hän itse tarkastelee ja arvioi itseään.
Ylisuojeleminen: kun huolenpito alkaa rajoittaa itsenäistymistä
Ensimmäisinä elinkuukausina ja -vuosina lapsi on hyvin riippuvainen aikuisista. Vanhempien valmius suojella ja auttaa häntä sekä vastata hänen tarpeisiinsa on silloin välttämätön osa huolenpitoa. Lapsen kasvaessa myös hänen valmiutensa kuitenkin muuttuvat. Hän haluaa vähitellen kokeilla yhä useampia asioita itse, ja vanhemman tarjoaman avun pitäisi mukautua tähän kehitykseen. Ongelma syntyy, jos vanhempi kohtelee lasta edelleen täysin avuttomana, vaikka tämä olisi jo valmis tekemään yksinkertaisia asioita itse. Lapsi haluaa syödä itse, laittaa kengät jalkaan tai kurkottaa jotakin esinettä, mutta vanhempi estää häntä jatkuvasti. Hän varoittaa lapsen olevan liian pieni tai osaamaton tai voivan kaatua tai sotkea itsensä ja tekee sitten asian lapsen puolesta. Tällaiset reaktiot voivat johtua vilpittömästä huolesta, mutta samalla lapsi jää vaille tilaisuutta kokeilla omia kykyjään. Jos aikuiset ottavat jatkuvasti hoitaakseen asioita, joita lapsi voisi oppia tekemään itse, itsenäisyyden kehittyminen vaikeutuu. Lapsi voi jäädä liian riippuvaiseksi vanhemmistaan, epävarmaksi omista kyvyistään ja pelokkaaksi uusien kokemusten edessä.
Miten lapsi reagoi, kun hänen ei anneta kasvaa?
Lapsi, joka kokee olevansa jatkuvan valvonnan alaisena, voi alkaa vastustaa voimakkaasti vanhempiensa asettamia rajoituksia. Joskus vastustus ilmenee kotona suuttumuksena, kohtuuttomina vaatimuksina tai tottelemattomuutena. Kodin ulkopuolella sama lapsi voi kuitenkin vaikuttaa erityisen rauhalliselta, tottelevaiselta, aralta ja epävarmalta. Tällaisessa tilanteessa lapselle voi syntyä tunne, että äiti on aina läsnä, ei anna hänen ottaa minkäänlaisia riskejä ja pitää häntä yhä pienenä lapsena hänen todellisista kyvyistään riippumatta. Alkuperäistekstissä ylisuojeleminen yhdistetään myös mahdollisuuteen, että lapsesta tulee vaativa ja ensisijaisesti omiin tarpeisiinsa keskittyvä. Lisäksi siinä kuvataan vaikeuksia ystävyyssuhteiden luomisessa sekä myöhempiä ongelmia vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.
Miksi vanhemmat alkavat suojella lastaan liikaa?
Lapsen erityiseen asemaan vanhempiensa elämässä voi olla erilaisia syitä. Joskus lapsella on terveysongelma tai kehityshäiriö, joka lisää vanhempien tarvetta suojella häntä. Toisissa perheissä lapsen syntymää on odotettu pitkään. Sitä ovat voineet edeltää vaikeudet tulla raskaaksi, lapsettomuus tai raskaus, jonka jatkuminen on vaatinut erityistä huolenpitoa. Joskus vanhempien suhdetta ovat jo ennen lapsen syntymää kuormittaneet vakavat avioliitto-ongelmat. Tällöin äiti voi kokea lapsen saapumisen eräänlaisena palkintona aiempien vaikeuksien, pettymysten ja täyttymättömien odotusten jälkeen. Alkuperäisessä kuvauksessa tällaisia äitejä luonnehditaan hyvin vastuuntuntoisiksi ja vahvasti perheeseensä sitoutuneiksi. Heillä kuvataan olevan korostunut tarve antaa äidillistä hoivaa. Kuvatussa perhemallissa isät osallistuvat usein vähemmän päätöksentekoon, ja heidän auktoriteettinsa suhteessa äitiin ja lapseen on heikompi. Ylisuojeleminen voi tällöin liittyä vanhemman poikkeuksellisen voimakkaaseen emotionaaliseen keskittymiseen lapseen.
Kun suojeleminen muuttuu liialliseksi periksi antamiseksi
Jotkut hyvin suojelevassa ympäristössä kasvavat lapset alkavat käyttäytyä äitiään kohtaan kapinallisesti, uhmakkaasti ja hyvin vaativasti. Yrittäessään miellyttää lasta tai välttää ristiriitoja äiti saattaa antaa yhä enemmän periksi, samalla kun lapsi pyrkii saamaan arjen tilanteet hallintaansa. Yhtenä esimerkkinä mainitaan käyttäytyminen kaupassa. Lapsi vaatii, että hänelle ostetaan jotakin, ja jos hän ei saa haluamaansa, hän protestoi voimakkaasti ja saa rajun kiukkukohtauksen yrittäen muuttaa vanhemman päätöksen. Jos vanhempi vaikuttaa tilanteessa avuttomalta ja antaa jatkuvasti periksi, suhdetta voivat alkaa leimata lapsen kasvavat vaatimukset ja vanhemman heikkenevä kyky asettaa rajoja.
Liiallinen ankaruus: kun tottelevaisuudesta tulee kehitystä tärkeämpää
Ankara kasvatustapa perustuu usein odotukseen, että lapsi tottelee vanhempaansa vastaan sanomatta ja mukautuu hänen sääntöihinsä. Vanhemmat saattavat tällöin rajoittaa liikaa lapsen iälle tavallista käyttäytymistä. Kiljuminen, hyppiminen, juokseminen, kolistelu ja vilkas leikki voivat rasittaa aikuisia, mutta ne kuuluvat samalla lapsen luontaisiin tapoihin ilmaista itseään ja leikkiä. Ongelma syntyy, jos vanhempi näkee tällaisen käyttäytymisen ensisijaisesti tottelemattomuutena, joka pitää kitkeä pois. Liiallinen ankaruus voi ilmetä myös vaatimuksina, joita ei ole sovitettu lapsen kehitystasoon. Esimerkiksi kolmivuotiaalta saatetaan odottaa lelujen siivoamista täysin itsenäisesti, vaikka hän tarvitsee tehtävään vielä apua tai ohjausta. Luonnostaan vilkkaalta lapselta voidaan vaatia, että hän pysyy kylässä täysin paikallaan, ei koske mihinkään, ei levitä tavaroita ja käyttäytyy joka hetki moitteettoman kohteliaasti. Tällaiset odotukset voivat ylittää lapsen todelliset kehitykselliset valmiudet.
Kun vanhempi yrittää muovata lapsesta kaltaisensa
Liialliseen ankaruuteen taipuvaiset vanhemmat käyttävät usein paljon voimavaroja yrittäessään muovata lapsesta täsmälleen itsensä kaltaisen. He saattavat perustella kasvatustapaansa uskomuksella, että tiukka kuri valmistaa lapsen parhaiten tulevaisuuteen ja estää häntä kasvamasta hemmotelluksi. Kun lapsi on hyvin energinen tai ei käyttäydy riittävän tottelevaisesti, jotkut vanhemmat hakevat myös psykologin apua, koska pitävät lapsen käyttäytymistä ongelmana. Täydelliseen tottelevaisuuteen pyritään rangaistuksilla sekä pitkillä ja toistuvilla puhutteluilla siitä, mitä lapsi saa ja ei saa tehdä. Lapsi ei kuitenkaan usein ole kehityksessään valmis ymmärtämään suurta osaa tällaisista selityksistä. Hän saattaa hämmentyä ja pelästyä sen sijaan, että omaksuisi tarkoitetun viestin. Liiallinen ulkoinen kontrolli voi rajoittaa lapsen itsenäisyyden kehittymistä sekä kykyä ryhtyä oma-aloitteisesti tekemään asioita ja tehdä päätöksiä. Seuraukset voivat näkyä myös suhteissa ikätovereihin. Aikuisten seurassa lapsi saattaa olla poikkeuksellisen kohtelias ja tottelevainen, minkä vuoksi häntä usein kehutaan ja nostetaan esimerkiksi muille. Ikätovereiden joukossa hänen voi kuitenkin olla vaikea osallistua tasavertaisesti yhteisiin leikkeihin ja tekemiseen, ja hän saattaa myös tulla torjutuksi.
Ankara rangaistus ei tarkoita, että lapsi olisi oppinut säätelemään käyttäytymistään
Alkuperäistekstissä erityisen vakavat seuraukset yhdistetään ankariin rangaistuksiin, varsinkin ruumiilliseen kuritukseen. Kotona hyvin rauhallinen ja tottelevainen lapsi saattaa käyttäytyä päiväkodissa tai koulussa aivan toisin. Ikätovereidensa kanssa hän voi olla raju ja aggressiivinen ja pyrkiä hallitsevaan asemaan hinnalla millä hyvänsä. Tällaista käyttäytymisen eroa kuvataan merkiksi siitä, ettei lapsi ole kehittänyt omaa sisäistä säätelyään vaan toimii aikuisten aiheuttaman paineen mukaan. Kiinnostavaa on, että liian ankara kasvatus yhdistetään tässä suhteessa samankaltaiseen ongelmaan, jota voi esiintyä myös hyvin sallivien vanhempien lapsilla. Molemmissa tapauksissa lapsen voi olla vaikea oppia säätelemään käyttäytymistään itsenäisesti, vaikka vanhempien toimintatavat ovat lähes toistensa vastakohdat. Liialliseen ankaruuteen kuuluu paljon valvontaa ja rajoittamista mutta liian vähän ymmärrystä. Lapsi mukautuu ulkoisiin vaatimuksiin, mutta hänen kykynsä ohjata omaa käyttäytymistään itsenäisesti ei kehity riittävästi.
Piilevä vastarinta ja keholliset reaktiot
Lapsi, joka pelkää vastustaa ankaria vanhempiaan avoimesti, voi kehittää huomaamattomampia tapoja välttää heidän vaatimuksiaan. Joskus hän vaikuttaa huolimattomalta, käyttäytyy kuin ei olisi kuullut ohjetta tai unohtaa usein, mitä hänelle on sanottu. Jos hänet pakotetaan syömään, hän saattaa yrittää piilottaa ruokaa välttääkseen vanhempien kontrollin. Joissakin tilanteissa tunnekuormitus voi ilmetä myös kehollisina vaivoina. Alkuperäistekstissä mainitaan päänsärky, vatsakipu ja sydämen seudun kipu mahdollisina tällaisiin kokemuksiin liittyvinä psykosomaattisina reaktioina. Tietyn taidon hitaampi oppiminen tai ikätovereita heikompi suoriutuminen ei siis välttämättä tarkoita, että lapsi olisi vähemmän älykäs tai laiska. Vaikeuksien taustalla voi joskus olla pelkoa, epävarmuutta ja luottamuksen puutetta omiin kykyihin.
Miten auttaa lasta vahvistamaan itseluottamustaan ja kehittymään?
Kun lapsi oppii joitakin taitoja hitaammin tai ei pysty täyttämään odotuksia, paineen lisääminen ei ole ainoa mahdollinen ratkaisu. Paljon hyödyllisempää on tarkastella huolellisesti, mikä häntä estää ja millaista tukea hän tarvitsee vanhemmiltaan. Alkuperäistekstissä esitetään seitsemän ohjetta, joiden tavoitteena on tukea itsetunnon, itsenäisyyden ja omiin kykyihin luottamisen kehitystä.
1. Auta lasta tunnistamaan oma arvonsa
Itsetunto kehittyy kokemuksissa, joissa lapsi tunnistaa oman arvonsa ja huomaa, että hänen kykyihinsä voi luottaa. Kun vanhemmat osoittavat suhtautumisellaan arvostavansa lasta, lapselle rakentuu vähitellen myönteisempi kuva itsestään. Tällainen varmuus voi auttaa häntä tarttumaan rohkeammin uusiin tehtäviin, kokeilemaan vieraiden taitojen oppimista ja kohtaamaan tilanteita, jotka vaativat häneltä ponnistelua. Lapsen, jolla on myönteinen käsitys itsestään, on helpompi löytää rohkeutta uusiin yrityksiin.
2. Huomaa lapsen vaivannäkö ja hyvät yritykset
Sen sijaan että vanhemman huomio kohdistuisi jatkuvasti virheisiin, on hyödyllistä huomata, mitä lapsi yrittää tehdä hyvin. Lapsen vaivannäkö, myönteiset teot, kiinnostuksenkohteet ja taipumukset ansaitsevat kannustusta silloinkin, kun lopputulos ei vielä vastaa odotuksia. Samalla on tarpeen kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon vaatimuksia ja velvollisuuksia lapselle asetetaan. Liiallinen kuormitus voi aiheuttaa stressiä, joka puolestaan voi vaikeuttaa tehtävistä suoriutumista. Jatkuva paineen lisääminen ei siis välttämättä paranna lapsen suoriutumista. Joskus vaikutus voi olla päinvastainen.
3. Auta, mutta anna tilaa itsenäiselle tekemiselle
Vanhemman on annettava tukea sopivassa määrin. Jos aikuiset tekevät jatkuvasti tehtävät lapsen puolesta, hän ei saa riittävästi tilaisuuksia oppia luottamaan omiin kykyihinsä. Häntä ei kuitenkaan ole hyödyllistä jättää täysin yksin sellaisen tehtävän kanssa, josta hän ei vielä osaa selviytyä. Alkuperäistekstissä parhaaksi kuvattu lähestymistapa tasapainottaa alussa annettavan ohjauksen ja itsenäisen työskentelyn. Vanhempi voi auttaa lasta pääsemään alkuun, näyttää, miten tehtävää voi lähestyä, tai antaa tarvittavaa tukea. Sen jälkeen hän antaa lapsen jatkaa ja tehdä työn itse loppuun. Näin apu ei korvaa lapsen omaa vaivannäköä vaan antaa hänen kehittyä vähitellen itsenäisemmäksi.
4. Aseta odotuksia, jotka lapsi voi täyttää
Vanhempien odotuksilla on paikkansa kasvatuksessa, mutta niiden on vastattava lapsen todellisia valmiuksia. Jos vaatimustaso on jatkuvasti korkeampi kuin mihin lapsi pystyy, hänelle voi syntyä tunne, ettei hän koskaan onnistu riittävän hyvin, vaikka kuinka yrittäisi. Tällainen kokemus ei tue itseluottamuksen rakentumista. Siksi on tärkeää asettaa vaatimuksia, jotka lapsi voi täyttää, ja lisätä niiden vaativuutta vähitellen lapsen edistymisen mukana. Näin lapsi saa mahdollisuuden selviytyä uusista haasteista ilman jatkuvaa tunnetta siitä, ettei pysty täyttämään vanhempiensa odotuksia.
5. Reagoi myönteisesti selvästi useammin kuin kielteisesti
Alkuperäistekstissä ehdotetaan viittä myönteistä reaktiota jokaista rangaistusta tai kielteistä reaktiota kohti ja esitetään suhde 5:1 erityisen toimivana yhdistelmänä. Myönteisiksi reaktioiksi nimetään kehu, kannustus ja lämmin hymy. Kielteisiin reaktioihin luetaan moite, arvostelu, välinpitämättömyys ja jopa kulmien kurtistaminen. Ohjeen ydin on, että lapsi kokisi vanhempien huomioivan hyvän käyttäytymisen ja yrittämisen paljon useammin kuin osoittavan tyytymättömyyttä ja tuomitsevuutta. Tämä suhdeluku kuuluu alkuperäistekstissä esitettyyn lähestymistapaan, eikä sitä pidä ilman lisävarmistusta esittää yleispätevänä, tieteellisesti vahvistettuna sääntönä.
6. Huomaa hyvä ennen kritiikkiä
Kun arvioimme lapsen työtä tai käyttäytymistä, on hyödyllistä aloittaa siitä, mikä on onnistunut. Vaikka myönteisiä puolia ei olisi helppo huomata, niitä kannattaa etsiä huolellisesti. Sen jälkeen lapsen yrityksestä voi nostaa esiin jotakin kiinnostavaa, kuten omaperäisen idean tai epätavallisen tavan lähestyä tehtävää. Vasta tämän jälkeen on aika ottaa esiin puutteet, jotka todella kaipaavat korjaamista. Kritiikin tulee silloin olla rakentavaa ja kohdistua sellaiseen, minkä lapsi voi ymmärtää ja mitä hän voi parantaa. Alkuperäistekstissä ehdotetaan myös yksinkertaista tapaa tarkastella omaa toimintaa: kirjaa muutaman päivän ajan muistiin lapselle osoittamasi kehut ja kielteiset reaktiot. Tarkastele sitten niiden keskinäistä suhdetta. Ehdotetun säännön mukaan alle viisi kehua yhtä kielteistä reaktiota kohti on merkki siitä, että vanhemman kannattaisi harkita kasvatustapansa muuttamista. Jos lapsi saa jatkuvasti enemmän arvostelua kuin tunnustusta yrittämisestään, hän voi alkaa uskoa, ettei koskaan pysty täyttämään vanhempiensa odotuksia. Tällainen kokemus voi heikentää hänen itsetuntoaan ja lisätä ahdistuneisuutta.
7. Kaiken lapsen tekemisen ei tarvitse johtaa kehuun
Myönteinen palaute on tärkeää, mutta myös liiallinen kehuminen voi aiheuttaa vaikeuksia. Jos lapsi odottaa jatkuvasti kehuja tekemisestään, hän voi alkaa tulkita kaiken muunlaisen palautteen epäonnistumisen merkiksi. Vanhemman ei siksi tarvitse jatkuvasti arvioida ja arvottaa lapsen jokaista tekoa. Lapselle on usein tärkeämpää tuntea, että aikuiset todella näkevät, kuulevat ja huomaavat hänet. Kun lapsi esimerkiksi näyttää piirustuksensa, vanhemman ei tarvitse heti sanoa sitä upeaksi tai täydelliseksi. Hän voi vain huomata, että lapsi on värittänyt talon siniseksi ja piirtänyt sen yläpuolelle pilviä. Hän voi myös kysyä, mitä jokin piirustuksen osa esittää. Tällainen reaktio osoittaa aitoa kiinnostusta lapsen tekemiseen ja antaa lapselle tilaa kertoa työstään ilman, että jokainen yritys on arvioitava onnistumiseksi tai epäonnistumiseksi.
