Tunteet ja käyttäytyminen

Tunneäly

Lapsi voi oppia nopeasti uutta, ratkaista onnistuneesti monimutkaisia tehtäviä ja osoittaa poikkeuksellista älyllistä kyvykkyyttä, mutta samalla hänen voi olla vaikea ymmärtää tunteitaan, tulla toimeen muiden kanssa tai käsitellä pettymyksiä. Älylliset kyvyt ja tunne-elämän kypsyys eivät ole sama asia, eivätkä ne kehity aivan samalla tavalla. Havaintoa siitä, että uudet sukupolvet saavat älykkyystesteissä parempia tuloksia mutta niiden tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat heikompia, on syytä pitää pohdinnan lähtökohtana, ei kaikkia lapsia koskevana yleispätevänä tosiasiana. Se herättää kysymyksen, joka jää kasvatuksessa usein liian vähälle huomiolle: opetammeko lapsia vain olemaan taitavia ja menestymään vai autammeko heitä yhtä lailla ymmärtämään itseään, rakentamaan hyviä ihmissuhteita ja selviytymään elämän vaikeuksista?

Tunneäly
Artikkelin sisältö

Mitä tunneäly oikeastaan tarkoittaa?

Tunneälyyn kuuluvat taidot, joiden avulla lapsi tunnistaa ja ymmärtää omia tunteitaan sekä ilmaisee niitä muille ymmärrettävästi vahingoittamatta itseään tai muita. Siihen sisältyvät myös toisten tunteiden ymmärtäminen, empatia, ystävällisyys, kunnioitus, yhteistyö ja halu etsiä ongelmiin ratkaisuja yhdessä. Näiden taitojen kehittyessä lapsi oppii vähitellen, ettei jokaista toivetta tarvitse täyttää heti, että palkintoa on joskus odotettava ja että yrittämistä kannattaa jatkaa esteistä huolimatta. Sinnikkyys, kyky motivoida itseään, toivon ylläpitäminen, optimistinen elämänasenne sekä luottamus omiin kykyihin ja muihin ihmisiin ovat tärkeitä osia tässä kehityksessä. Yhdessä nämä ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten lapsi näkee itsensä, vastaa arjen haasteisiin ja luo suhteita ympärillään oleviin ihmisiin.

Miksi tunnetaitoja ei kehitetä yhtä huolellisesti kuin älyllisiä taitoja?

Vanhemmat pyrkivät tarjoamaan lapsilleen mahdollisimman paljon oppimisen tilaisuuksia jo varhaislapsuudesta lähtien. He vievät lapsia liikuntaharrastuksiin, antavat heidän opiskella vieraita kieliä ja tutustua musiikkiin, tietokoneisiin sekä moniin muihin taitoihin, joiden uskovat auttavan heitä myöhemmin menestymään, voimaan hyvin ja olemaan valmiimpia elämään. Tiedot ja älylliset kyvyt eivät kuitenkaan yksin riitä kaikista elämäntilanteista selviytymiseen. Viime vuosikymmeninä tunnetaitojen merkitykseen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota sekä hyviin ihmissuhteisiin liittyvien ominaisuuksien että tavallisesti elämänmenestykseksi luettujen saavutusten kannalta. Jotkut kirjoittajat pitävät tunneälyä jopa mahdollisesti tärkeämpänä kuin perinteisten älykkyystestien tuloksia. Silti näiden taitojen kehitys jää usein sattuman varaan, vaikka niitä voi oppia arkisen kasvatuksen ja kokemusten kautta. Yksi mahdollinen selitys puutteellisille tunnetaidoille on se, ettemme opeta niitä lapsille riittävän tietoisesti ja johdonmukaisesti. Aikuiset eivät myöskään aina tarjoa käyttäytymismalleja, joista lapset voisivat luontevasti omaksua tällaisia arvoja. Lapsi tarkkailee, miten ihmiset kohtelevat toisiaan perheessä, julkisilla paikoilla ja arjen kohtaamisissa. Jos hän kuulee usein, etteivät rehellisyys, hyvyys ja muiden ymmärtäminen enää kannata, nämä viestit muovaavat myös hänen käsitystään hyödyllisestä tai toivottavasta käytöksestä. Vanhemmat vaikuttavatkin lapsen arvoihin suoran opettamisen lisäksi kommenteillaan, teoillaan ja sillä, miten he puhuvat muista ihmisistä.

Miksi ensimmäiset elinvuodet ovat erityisen tärkeitä?

Sekä tiedolliseen että tunne-elämän kehitykseen vaikuttavat monet toisiinsa kytkeytyvät tekijät. Tunnetaitoja voi kehittää oppimisen, kokemusten ja harkittujen kasvatuskäytäntöjen avulla. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että kasvatuksen vaikutus tiedollisiin kykyihin olisi vähäinen. Varhaislapsuus on erityisen tärkeää aikaa: lapsi omaksuu nopeasti uusia tapoja käyttäytyä ja reagoida, ja hänen aivoissaan tapahtuu merkittäviä kehityksellisiä muutoksia. Tämän vaiheen kokemukset muovaavat tapoja, joilla hän myöhemmin ymmärtää tilanteita, kokee tunteita ja vastaa vaikeuksiin. Arjen ihmissuhteissa lapselle muodostuu vähitellen omia keinoja käsitellä ongelmia, pettymyksiä ja haasteita. Tällaisen oppimisen tarkoitus ei ole vain valmistaa lasta menestymään, vaan auttaa häntä kasvamaan tyytyväiseksi, terveeksi ja tunne-elämältään tasapainoiseksi ihmiseksi.

Miten vanhemmat voivat tahattomasti vaikeuttaa tunne-elämän kehitystä?

Lapsella on syntyessään kyky kokea tunteita, mutta hän oppii vähitellen tunnistamaan, ymmärtämään ja ilmaisemaan niitä suhteessa hänestä huolehtiviin ihmisiin. Ensimmäisinä elinvuosina on erityisen tärkeää, miten vanhemmat vastaavat lapsen tunnereaktioihin. Kun aikuiset huomaavat lapsen tunteet, hyväksyvät ne, nimeävät niitä ja auttavat lasta ilmaisemaan niitä sopivalla tavalla, he antavat hänelle tilaisuuksia oppia ymmärtämään tunteita. Jos tunteet sen sijaan jatkuvasti sivuutetaan, niitä ei tunnisteta tai ne torjutaan, lapsi voi oppia tukahduttamaan, piilottamaan tai jopa kieltämään ne. Pienen lapsen tarve saada huomiota ja vanhemman läsnäoloa ei siksi rajoitu ruokaan, hygieniaan ja fyysiseen turvallisuuteen. Hän tarvitsee aikuisen, joka on mukana myös hänen tunne-elämässään.

Kun kerromme lapselle, mitä hän ei saa tuntea

Vanhemmat yrittävät usein pysäyttää lapsen tunteet, koska ne järkyttävät tai huolestuttavat heitä tai tuntuvat liioitelluilta. Tarkoitus on usein hyvä: rauhoittaa lasta tai suojella häntä ikävältä kokemukselta. Tällainen suhtautuminen voi silti opettaa lasta piilottamaan aidot reaktionsa, jotta aikuiset eivät olisi tyytymättömiä. Lapsille sanotaan pienestä pitäen, ettei pidä suuttua, olla surullinen tai pelätä. Joskus heille vakuutetaan, etteivät he ole nälkäisiä, janoisia tai väsyneitä, vaikka he yrittävät juuri ilmaista tällaista tarvetta. Raivo, mustasukkaisuus, kateus, viha ja epätoivo voidaan nähdä kiellettyinä, mutta toisinaan rajoitetaan myös miellyttäviä tunteita, kuten suurta iloa tai ihastumista. Lapsi saattaa kuulla, että riemuitseminen pitää lopettaa, koska nyt ei ole sen aika, tai ettei pelkoon ole syytä, ikään kuin jokainen tunne tarvitsisi loogisen perustelun. Tilanne on erityisen monimutkainen silloin, kun lapsella on samanaikaisesti erilaisia tunteita läheistä ihmistä kohtaan. Esimerkiksi pikkuveljen syntymä voi herättää niin voimakasta mustasukkaisuutta, että lapsi toivoo suuttuneena, ettei veli olisi koskaan syntynyt. Vanhempi saattaa vastata vakuuttamalla, että lapsi oikeasti rakastaa veljeään, sen sijaan että tunnistaisi juuri sillä hetkellä koetun tunteen. Samankaltainen tilanne syntyy, kun lapsi loukkaa itsensä tai saa pistoksen ja aikuiset vakuuttavat, ettei se satu, ettei siinä ole mitään pelättävää ja että lapsi liioittelee. Tällainen viesti voi hämmentää erityisesti siksi, että se tulee ihmiseltä, johon lapsi luottaa. Kokemusta voi ymmärtää kuvittelemalla, että itseämme todella sattuu, mutta läheinen väittää jatkuvasti meidän keksivän kivun. Yhtä epämiellyttävää olisi, jos joku vakuuttaisi meidän rakastavan ihmistä, jota kohtaan tunnemme voimakasta vastenmielisyyttä, vain siksi, että muut pitävät häntä hyvänä tai meille suopeana.

Mitä lapsi voi päätellä, kun hänen tunteitaan ei hyväksytä?

Kun aikuiset torjuvat jatkuvasti lapsen tunteet, lapsi voi alkaa uskoa, etteivät ne ole tärkeitä, toivottuja tai hyväksyttäviä. Päätelmä ei kuitenkaan välttämättä jää vain tunteisiin: lapsi voi kokea, ettei hän itsekään ole riittävän hyvä juuri sellaisena kuin on. Sen sijaan että hän ymmärtäisi tunteiden olevan luonnollinen osa ihmisyyttä, hän saattaa uskoa, että hänen on muututtava toisenlaiseksi ansaitakseen vanhempiensa hyväksynnän ja rakkauden. Tällaisista kokemuksista voi kehittyä kielteinen minäkuva ja alemmuudentunne. Omasta arvostaan epävarman lapsen voi olla vaikea tunnistaa hyviä ominaisuuksiaan ja kykyjään. Epävarmuus voi estää häntä käyttämästä niitä ja saada hänet luopumaan yrittämisestä. Siksi hänen saavutuksensa voivat jäädä heikommiksi kuin todelliset kyvyt mahdollistaisivat. Myös päinvastainen malli on mahdollinen: lapsi ponnistelee valtavasti, saavuttaa erinomaisia tuloksia ja yrittää jatkuvasti todistaa arvonsa, mutta tuntee menestyksestä huolimatta riittämättömyyttä, tyytymättömyyttä itseensä ja joskus myös masentuneisuutta.

Myös vanhempien tunneäly muovaa lapsen kehitystä

Lapset eivät opi suhtautumaan tunteisiin vain siitä, mitä heille sanomme. Yhtä tärkeää voi olla se, miten aikuiset suhtautuvat omiin tunteisiinsa. Lapsen tunneälyn tukeminen alkaa siksi myös vanhemman halusta ymmärtää itseään paremmin. Tunnistammeko, milloin olemme surullisia, huolestuneita, vihaisia tai pettyneitä? Osaammeko kertoa tunteistamme sanoin, vai onko helpompaa tukahduttaa ne? Hyväksymmekö omat tunnereaktiomme vai taistelemmeko jatkuvasti niitä vastaan? Ymmärrämmekö niiden yhteyden ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme? Tiedostammeko, missä määrin voimme vaikuttaa omaan mielialaamme? Nämä kysymykset ovat tärkeitä, koska omien tunteiden tunnistamisen vaikeuksiin liittyy usein myös vaikeuksia niiden säätelyssä. Tunteiden tunnistamisen ja ilmaisemisen vaikeuksia voi esiintyä psyykkisten ja fyysisten vaivojen, kuten masennustilojen, yhteydessä. Tällainen yhteys ei itsessään osoita syytä eikä tarkoita, että tunteen pidätteleminen olisi aina haitallista.

Voimme ymmärtää tunteita ja valita, miten reagoimme

Tunteiden säätely tarkoittaa oman mielialan seuraamista, sen muutosten tunnistamista ja tietoista reagointitavan valintaa. Tällainen suhde tunteisiin voi olla tärkeä voimavara arjessa ja omien tavoitteiden saavuttamisessa. Tunteita voi ajatella sisäisen energian lähteenä, samaan tapaan kuin polttoainetta, joka saa auton liikkeelle. Ne ovat osa kokemustamme, mutta niiden ei tarvitse määrätä jokaista tekoamme. Voimakkaaseenkin tunteeseen voi vastata eri tavoin. Kova suuttumus voi esimerkiksi näkyä itkuna, huutamisena, toiseen ihmiseen kohdistuvana hyökkäyksenä tai vetäytymisenä. Tunteen kokeminen ei ole sama asia kuin tapa, jolla sen ilmaisemme. Tämä ero on tärkeä osa tunne-elämän kehitystä: tunteita ei tarvitse kieltää, jotta voimme oppia ohjaamaan käyttäytymistämme vastuullisesti.

Lapsi huomaa vanhemman mielialan, vaikka siitä ei puhuttaisi

Vanhemmat yrittävät joskus peittää surunsa, suuttumuksensa tai huolensa, etteivät kuormittaisi lasta omilla ongelmillaan. Tarkoitus on usein suojella, mutta lapsi voi huomata jonkin muuttuneen, vaikka aikuiset olisivat hiljaa. Hän havaitsee ilmeet, äänensävyn, käyttäytymisen ja vanhemman emotionaalisen etäisyyden, mutta ikänsä ja vähäisen kokemuksensa vuoksi hän ei välttämättä ymmärrä muutosten syytä oikein. Alle kouluikäiset lapset tulkitsevat tapahtumia usein oman roolinsa kautta. Lapsi voi siksi päätellä, että hän on aiheuttanut vanhemman suuttumuksen tai surun, vaikka ongelma ei liittyisi häneen millään tavalla. Hän saattaa alkaa uskoa vanhemman olevan tyytymätön siksi, ettei hän ole riittävän hyvä, ja edelleen, ettei hän siksi ansaitse rakkautta.

Kun lapsi ottaa syyn aikuisten tunteista itselleen

Vanhemman mielialan tulkitseminen väärin voi herättää lapsessa hyvin kipeitä ajatuksia itsestään. Lapsi, joka uskoo aiheuttavansa jonkun suuttumuksen tai surun, saattaa ajatella, että muiden olisi parempi ilman häntä tai ettei hänen olisi pitänyt syntyä. Hän voi sanoa nämä ajatukset ääneen tai pitää ne omana tietonaan, jolloin hänen sisäinen puheensa voi alkaa täyttyä syyllisyydestä ja kokemuksesta, ettei häntä haluta. Toistuvat kielteiset uskomukset voivat juurtua tavaksi nähdä itsensä. Ilmaus ”elämänkäsikirjoitus” kuvaa tässä tällaista mallia, ei diagnoosia tai ennalta määrättyä kohtaloa. Lasten tavalliset kuolemaa koskevat kysymykset, joiden avulla he yrittävät ymmärtää elämää ja menetyksiä, ovat eri asia kuin halu kuolla, itsensä vahingoittaminen tai itsemurha-aikomus. Puheet, jotka viittaavat itsensä vahingoittamiseen, kuolemantoiveisiin tai itsemurha-ajatuksiin, on otettava vakavasti, ja pätevän mielenterveysalan ammattilaisen arviota on haettava heti. Jos vaara on välitön, pysy lapsen luona ja hae kiireellistä lääkärin apua.

Miten puhua lapselle omasta surusta tai suuttumuksesta?

Kun vanhempi on huolestunut, suuttunut tai surullinen, lapselle kannattaa kertoa tunteesta hänen ikäänsä sopivin sanoin ja, kun se on totta, tehdä selväksi, ettei lapsi ole mielialan syy. Yhtä tärkeää on kertoa, etteivät nämä tunteet muuta rakkautta lapseen. Jos lapsen toiminta on vaikuttanut ongelmaan, selitä konkreettinen teko ja sen seuraus antamatta ymmärtää, että lapsi vastaa aikuisen tunteiden säätelystä. Alkuperäinen ehdotus sopivasta seurauksesta eli ”kasvatuksellisesta rangaistuksesta” tarkoittaa tässä rauhallisesti asetettua, oikeasuhtaista ja ikään sopivaa rajaa, ei fyysistä rankaisemista, nöyryyttämistä tai pelottelua. Tarkoitus on auttaa lasta ymmärtämään, mitä hän voi korjata, sen sijaan että hän jäisi epämääräisen syyllisyyden vangiksi. Tämä ei tarkoita, että rangaistus itsessään poistaisi syyllisyydentunteen. Lapsi saa ilmaista suuttumustaan tai eriävän mielipiteensä vanhemmalle vahingoittamatta itseään tai muita sen sijaan, että suuntaisi kaikki kielteiset tunteet itseensä. Selkeät rajat on erotettava lapsen jatkuvasta syyttämisestä aikuisten tunnetiloista.

Lapsen suuttumus ei tarkoita, että vanhempi olisi tehnyt väärin

Monien vanhempien on vaikea kestää sitä, että lapsi vastaa heidän vaatimuksiinsa suuttumuksella, surulla tai avoimella vastustuksella. Nämä reaktiot voivat saada vanhemman epäilemään kasvatustapaansa ja ajattelemaan, ettei hän onnistu olemaan hyvä vanhempi. Rajojen asettaminen kuitenkin herättää toisinaan väistämättä lapsen tyytymättömyyden, etenkin kun häntä pyydetään tekemään jotakin, mitä hän ei itse halua. Jos vanhemmat vaatisivat vain asioita, joita lapsi jo haluaa tehdä, heidän roolinsa käyttäytymisen ohjaajina olisi hyvin toisenlainen. Vastuullinen kasvatus edellyttää siksi ajoittain päättäväisyyttä, vaatimuksia ja tiukkuutta sekä samalla kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta. On kuitenkin tärkeä ero siinä, asetetaanko joskus lapselle epämieluisia rajoja vai onko vanhempi lähes jatkuvasti pahalla tuulella ja purkaako hän turhautumistaan säännöllisesti lapseen. Jälkimmäisessä tilanteessa pelkät vakuuttelut rakkaudesta pystyvät tuskin korvaamaan toistuvan kielteisen käyttäytymisen aiheuttamaa haittaa.

Millainen kasvatustapa tukee tunne-elämän kehitystä?

Tässä erityisen myönteisenä pidetään auktoritatiivista kasvatustyyliä, jossa vanhemman vastuu ja lapsen rooli ovat selkeitä. Lapsi ymmärtää, mitkä päätökset kuuluvat aikuisille ja millaisissa tilanteissa hän voi ja hänen kuuluu ottaa itse vastuuta. Tällaisessa suhteessa on sääntöjä, ohjausta ja johdonmukaisuutta sekä ymmärrystä lapsen tarpeita kohtaan. Tässä lähestymistavassa korostetaan, että vaativa mutta johdonmukainen vanhempi tukee tunne-elämän kehitystä paremmin kuin hyvin salliva ja jatkuvasti periksi antava vanhempi. Tämä ei tarkoita, että tiukkuuden pitäisi sulkea pois emotionaalinen läheisyys. Päinvastoin lapsi tarvitsee samanaikaisesti ymmärrystä, tukea ja rajoja, jotka auttavat häntä vähitellen kasvamaan vastuulliseksi.

Tunnetaidot kehittyvät oppimisen ja kokemusten kautta

Tunneäly ei kehity vain tunteista puhumalla. Siihen kuuluu laaja joukko taitoja, joita voi vahvistaa päivittäisessä toiminnassa, ihmissuhteissa ja ohjatussa oppimisessa. Näitä ovat moraaliset arvot, empatia, yhteistyö, keskinäinen luottamus, itseluottamus ja optimismi sekä halu huolehtia omista tarpeista ja muiden hyvinvoinnista. Yhtä tärkeitä ovat realistinen ajattelu, ratkaisujen etsiminen ongelmiin, viestintä- ja muut sosiaaliset taidot, sanaton viestintä, ystävyyssuhteiden solmiminen ja ylläpitäminen, ryhmässä toimiminen, hyvät tavat ja huumorintaju. Lapsi oppii myös suhtautumaan onnistumisiin ja epäonnistumisiin, kehittämään henkistä vahvuutta, tunnistamaan tunteidensa voimakkuutta ja säätelemään niitä vähitellen. Kaikki tämä yhdistää tunne-elämän kehityksen psyykkisten ja fyysisten valmiuksien vahvistumiseen.

Miten tunneälyä voi tukea ensimmäisistä elinvuosista lähtien?

Tunnetaitojen kehitys ensimmäisinä elinvuosina perustuu kahteen toisiinsa liittyvään prosessiin: vanhempi kehittää omaa tunneälyään ja opettaa lasta tietoisesti sanojen, kokemusten ja päivittäisen vuorovaikutuksen avulla. Pelkkä ymmärryksestä, kärsivällisyydestä tai kunnioituksesta puhuminen ei riitä, jos lapsi ei saa kokea näitä arvoja käytännössä. Leikki, yhteinen aika, kosketus, hieronta, huolellisesti valitut kasvatuskäytännöt ja vanhemman ymmärrys omasta stressistään ovat keinoja rakentaa tunneyhteyttä. Näiden kokemusten kautta lapsi kokee olevansa rakastettu, hyväksytty ja tärkeä hänestä huolehtiville ihmisille. Aikuisten tapa kohdella häntä toimii samalla mallina, josta hän oppii, miten suhtautua myöhemmin vanhempiinsa ja muihin ihmisiin.

Tunneturvallisuuden yhteys lapsen kokonaiskehitykseen

Kun vanhemmat auttavat lasta uskomaan itseensä leikin, yhdessäolon, ymmärryksen ja tuen avulla, he luovat suotuisia edellytyksiä hänen psykomotoriselle ja tunne-elämän kehitykselleen. Turvalliseksi olonsa kokevan lapsen voi olla helpompi käyttää kykyjään ja osallistua toimintaan, joka auttaa häntä kehittymään. Alkuperäisessä aineistossa tämä lähestymistapa yhdistetään myös myöhempien vaikeuksien, kuten masennuksen, aggressiivisen käyttäytymisen, riippuvuuksien, rikollisen käyttäytymisen ja terveysongelmien, ehkäisyyn. Näin monimutkaisia seurauksia ei voi palauttaa yhteen syyhyn, eikä mikään kasvatustapa voi taata niiden ehkäisemistä. Vaikeuksien ilmaantuminen ei siksi todista vanhempien epäonnistuneen. Olennaista on, että varhaisilla tunnekokemuksilla on osansa lapsen pitkän aikavälin hyvinvoinnissa, ei se, että ne yksin määräisivät hänen tulevan elämänsä.

Seitsemäntoista tapaa tukea alle kouluikäisten ja kouluikäisten lasten tunne-elämän kehitystä

Lapsen kasvaessa hänen emotionaaliset tarpeensa monipuolistuvat, ja arjen ihmissuhteet tarjoavat yhä enemmän tilaisuuksia oppia ymmärtämään itseään ja muita. Seuraavat suositukset käsittelevät rehellisyyttä, ystävyyttä, itsenäisyyttä, sinnikkyyttä, rajojen asettamista, vastuullista median käyttöä ja terveellisten elämäntapojen kehittämistä.

1. Tee rehellisyydestä molemminpuolinen arvo

Lapsi ymmärtää rehellisyyden merkityksen helpommin, kun hän näkee sitä myös vanhempiensa toiminnassa. Siksi aikuisten on tärkeää olla lapselle avoimia ja puhua totta sekä odottaa häneltä samaa. Näin rehellisyys on enemmän kuin vanhemman asettama sääntö: siitä tulee arvo, jonka lapsi tunnistaa keskinäisessä luottamuksessa ja päivittäisessä viestinnässä.

2. Kerro perheen tärkeistä vaikeuksista lapsen ikään sopivalla tavalla

Lapset huomaavat usein, että perheessä tapahtuu jotakin merkittävää, vaikka aikuiset eivät puhuisi siitä. Ongelman täydellinen salaaminen voi siksi lisätä heidän huoltaan. Jos vanhemmilla on vakavia erimielisyyksiä tai edessä on avioero, lapselle on selitettävä, että kyse on aikuisten ongelmasta. Tilanne on vanhemmille vaikea, mutta sen hoitaminen on heidän vastuullaan. Erityisen tärkeää on sanoa selvästi, ettei lapsi ole syyllinen eikä vanhempien suhteen korjaaminen ole hänen tehtävänsä tai hänen vallassaan. Samanlaista avoimuutta tarvitaan, kun vanhempi menettää työpaikkansa tai joku perheessä kuolee. Tämä ei tarkoita, että lapselle pitäisi kertoa kaikki aikuisten elämän yksityiskohdat. Tavoitteena on antaa totuudenmukaista, ymmärrettävää tietoa kuormittamatta häntä tarpeettomasti. Rehellisyys liittyy myös siihen, miten vanhemmat reagoivat lapsen salatessa totuuden. Valehtelu ei automaattisesti tarkoita, että lapsi olisi luonteeltaan epärehellinen. Joskus hän pelkää vanhemman voimakasta suuttumusta tai pettymystä ja yrittää välttää sitä. Hän voi esimerkiksi salata huonon arvosanan suojellakseen sekä itseään että vanhempaa ikävältä tilanteelta. Alle kouluikäisten kohdalla on lisäksi otettava huomioon, että todellisten tapahtumien ja oman mielikuvituksen erottaminen voi olla vielä vaikeaa. Aikuisesta valheelta vaikuttava kertomus voi olla lapsen keksimä tarina, johon ei liity tarkoitusta huijata ketään.

3. Auta lasta solmimaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita

Suhteet ikätovereihin antavat lapselle tilaisuuksia oppia yhteistyötä, keskinäistä ymmärrystä ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä. Vanhemmat voivat tukea tätä järjestämällä mahdollisuuksia tavata muita lapsia, kutsumalla ystäviä syntymäpäiville ja sopimalla muista yhteisistä tapaamisista. On myös tärkeää olla suhtautumatta liian kriittisesti lapsen ystävävalintoihin, jotta hän saa tilaa rakentaa omia suhteitaan ja oppia kokemuksistaan ikätovereiden kanssa.

4. Opeta kohteliaisuutta ja muiden huomioon ottamista

Ystävällinen ja kohtelias käytös on tärkeä osa sosiaalista kehitystä. Lapsen on vähitellen opittava kohtelemaan muita kunnioittavasti erilaisissa kohtaamistilanteissa. Vanhemman vaatimus hyvistä tavoista on vakuuttavampi, kun aikuiset näyttävät itse samaa esimerkkiä.

5. Kannusta huolehtimaan apua tarvitsevista ihmisistä

Empatiaa voi vahvistaa konkreettisilla kokemuksilla, joissa lapsi saa tehdä jotakin hyödyllistä toisen ihmisen hyväksi. Vanhemmat voivat kannustaa lasta auttamaan lapsia ja aikuisia, jotka ovat sairaita, elävät köyhyydessä, ovat haavoittuvammassa asemassa tai kohtaavat vaikeita elämäntilanteita. Yhteisön hyväksi tehtävään toimintaan osallistuminen voi myös auttaa ymmärtämään muiden tarpeita ja kokemaan, että omilla teoilla voi vaikuttaa myönteisesti muiden elämään.

6. Pidä johdonmukaisesti kiinni tärkeistä säännöistä

Vanhemman periksi antaminen ei aina perustu harkittuun kasvatusvalintaan, vaan arjen väsymykseen ja ajanpuutteeseen. Kuormittuneesta vanhemmasta voi tuntua helpoimmalta antaa lapselle se, mitä tämä pyytää, jotta saa hetkeksi rauhaa ja välttämättömät tehtävät hoidettua. Jos näin käy jatkuvasti, säännöt muuttuvat kuitenkin yhä epäselvemmiksi. Tässä suositellussa auktoritatiivisessa lähestymistavassa vanhempi säilyttää vastuun tärkeistä päätöksistä eikä luovu rajoista vain siksi, että lapsi ilmaisee tyytymättömyyttään.

7. Auta lasta jatkamaan ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen

Sinnikkyys kehittyy, kun lapsi saa mahdollisuuden jatkaa yrittämistä senkin jälkeen, kun jokin ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Vanhemmalla voi olla tärkeä rooli, kun hän kannustaa kärsivällisesti yrittämään uudelleen, etsimään toisen lähestymistavan tai näkemään vielä lisää vaivaa. Tarkoitus ei ole vaatia täydellistä tulosta, vaan auttaa lasta ymmärtämään, ettei vaikeus ole automaattisesti syy luovuttaa.

8. Älä ratkaise lapsen puolesta ongelmia, joista hän voi selvitä itse

Auttaessaan vanhemmat saattavat huomaamattaan viedä lapselta tilaisuuksia oppia itsenäisesti. Jos aikuiset tekevät säännöllisesti hänen läksynsä tai ratkaisevat jokaisen riidan ikätovereiden kanssa, he voivat viestiä, ettei lapsi kykene selviytymään haasteista itse. Ajan myötä lapsi voi omaksua tämän käsityksen itsestään ja lakata yrittämästä. Siksi on hyödyllisempää tarjota tukea mutta jättää tehtävästä huolehtiminen lapsen vastuulle silloin, kun hän pystyy siihen. Kaikkiin lasten välisiin ristiriitoihin ei tarvitse puuttua automaattisesti, ellei tilanteessa ole huomattavaa voima- tai valtaepätasapainoa, kaltoinkohtelua, kiusaamista tai muuta suojelua edellyttävää. Itseluottamuksen kannalta omalla työllä saatu heikompi arvosana voi olla kasvatuksellisesti arvokkaampi kuin toisen tekemällä työllä saavutettu erinomainen tulos.

9. Anna lapsen nähdä myös epätäydellisyytesi

Vanhempien ei tarvitse esittää omaa lapsuuttaan pelkkänä onnistumisten ja moitteettoman käytöksen ketjuna. Omista heikkouksista, vaikeuksista tai virheistä kertominen silloin tällöin voi lisätä läheisyyttä ja vahvistaa luottamukseen perustuvaa vanhemman auktoriteettia. Lapsi saa näin tilaisuuden ymmärtää, etteivät aikuisetkaan aina onnistu kaikessa. Omien puutteiden myöntäminen ei kuitenkaan tarkoita, että samat teot pitäisi automaattisesti sallia lapselle. Vanhemmalla on edelleen vastuu ohjata lasta kohti oikeana pitämäänsä käyttäytymistä.

10. Rajoita television katselua

Osana tarkoituksellisen tiukkaa, ennaltaehkäisevää kasvatuslinjaa kirjoittaja suosittelee rajoittamaan television katselun kolmen vuoden iän jälkeen yhteensä yhteen tai kahteen tuntiin viikossa. Tämä on kirjoittajan oma, tietoisesti rajoittava suositus, ei WHO:n tai AAP:n asettama yleispätevä tuntiraja. Jonkin ohjeen korkeampi enimmäisraja ei tarkoita, että lapsen pitäisi viettää niin paljon aikaa ruudun ääressä. Myös sisältöön on kiinnitettävä huomiota: toistuva altistuminen televisioväkivallalle voi olla yhteydessä vähäisempään herkkyyteen muiden kärsimystä kohtaan, mutta tämä ei ole jokaisen lapsen kohdalla väistämätön seuraus. Lähestymistavan tarkoitus on jättää enemmän tilaa ihmissuhteille, leikille ja muille kokemuksille väittämättä, että jokainen yksittäinen katseluminuutti aiheuttaisi välttämättä haittaa.

11. Kiinnitä erityistä huomiota ruutuihin varhaislapsuudessa

Alle kolmivuotiaille kirjoittaja suosittelee television ja muiden ruutujen sisältöjen välttämistä, myös tietokoneella. Kyse on ennaltaehkäisevästä kasvatusvalinnasta, jossa etusijalle asetetaan suora vuorovaikutus, leikki ja todellisen ympäristön kokemukset. Huolta aivojen varhaisesta kehityksestä ei pidä muuttaa väitteeksi, että jokainen lyhytkin altistuminen ruudulle aiheuttaisi vaurioita. Ammattilaisten ohjeet vaihtelevat iän, sisällön ja käyttötavan mukaan, joten tätä kirjoittajan tiukempaa linjaa ei esitetä kaikkien terveysjärjestöjen yhteisenä sääntönä. Sen keskeinen viesti on silti selvä: ensimmäisinä elinvuosina ihmissuhteet ja toiminta ilman ruutuja ovat etusijalla.

12. Erota digitaalisen toiminnan mahdollisuudet sen rajoituksista

Ruutuja koskevien ennaltaehkäisevien suositusten rinnalla on hyödyllistä erottaa digitaalisen toiminnan eri muodot toisistaan. Alkuperäisessä aineistossa esitetään mahdollisuus, että tietyt tietokonesisällöt ja pelit voisivat vahvistaa joitakin tunnetaitoja, mutta siinä ei täsmennetä pelityyppejä, ikäryhmiä tai kyseisiä taitoja. Tätä mahdollisuutta ei siksi pidä esittää todisteena kaikkien pelien hyödyllisyydestä tunne-elämän kehitykselle eikä syynä sivuuttaa suositeltuja rajoituksia. On tärkeää arvioida konkreettista sisältöä ja sen käyttötapaa eikä olettaa kaiken digitaalisen toiminnan vaikuttavan samalla tavalla.

13. Varaa joka päivä aikaa vain lapselle

Päivittäinen yhteys lapseen ei aina vaadi pitkiä tai erityisesti järjestettyjä tekemisiä. Tärkeää on löytää edes hieman aikaa yhteiseen leikkiin, yhdessäoloon tai keskusteluun. Tällaiset hetket tarjoavat mahdollisuuksia tutustua toisiinsa paremmin, vahvistaa emotionaalista läheisyyttä ja ymmärtää lapsen kokemuksia. Säännöllisessä yhteydessä lapsi saa kokea vanhemman kiinnostuksen ja läsnäolon.

14. Hyväksy tunteet ja opeta vastuullista käyttäytymistä

Lapsen tulee saada puhua vapaasti tunteistaan ilman, että hänelle sanotaan, ettei hänen pitäisi tuntea niin. Tunteita ei valita samalla tavalla kuin tekoja, eivätkä ne katoa vain siksi, että joku sanoo niitä perusteettomiksi. Sen sijaan tapoja ilmaista tunteita voi oppia ja ohjata. Vanhemman tehtävä ei siis ole kieltää suuttumusta, surua tai pelkoa, vaan auttaa lasta tunnistamaan, ymmärtämään ja ilmaisemaan niitä vahingoittamatta itseään tai muita. Lapsi saa olla suuttunut ja samalla oppia, ettei suuttumus oikeuta kaikenlaista käytöstä.

15. Vaali huumorintajua

Myös huumorintajulla on paikkansa tunne-elämän kehityksessä. Yhteinen nauru ja huumorin vaaliminen voivat olla osa perheen jokapäiväistä yhdessäoloa. Näiden kokemusten kautta lapsi tutustuu vuorovaikutuksen kevyempään puoleen, ja huumorista tulee yksi tapa ilmaista itseään ja luoda yhteyttä muihin.

16. Rakenna fyysistä ja emotionaalista terveyttä tukevia tapoja

Tunne-elämän kehityksestä huolehtiminen liittyy myös perheen elämäntapaan. Vanhemmat voivat yhdessä lapsen kanssa omaksua terveellisempiä tapoja, kuten tasapainoisen ruokavalion, liikkumisen ja lapsen valmiuksiin sopivan toiminnan. Tärkeä sija on myös rentoutumiskeinoilla sekä tavoilla käsitellä ahdistusta ja stressiä. Nämä tavat eivät ole vain lasta varten: myös vanhempi voi niiden avulla kehittää valmiuksiaan selviytyä paremmin arjen kuormituksesta.

17. Näytä esimerkkiä optimistisesta elämänasenteesta

Lapsi muovaa suhtautumistaan vaikeuksiin paljolti tarkkailemalla, miten aikuiset kohtaavat niitä. Kun vanhempi pyrkii säilyttämään toivon, etsimään ratkaisuja ja jatkamaan ongelmista huolimatta, lapsi saa esimerkin optimistisesta ajattelusta. Optimismia opitaan myös vanhemmilta: ongelmiin voi etsiä mahdollisia ratkaisuja tai keinoja elää niiden kanssa silloinkin, kun niitä ei pysty kokonaan poistamaan. Tämä ei tarkoita vaikeuksien sivuuttamista, vaan halua ymmärtää niitä ja jatkaa ulospääsyn etsimistä esteistä huolimatta.

Takaisin vanhempien keskukseen