Hyvän kasvatuksen perusteet

Vanhemman ja lapsen suhde alkaa jo ennen syntymää

Vanhemman ja lapsen välinen side alkaa muodostua jo raskausaikana ja tavallaan jo ennen hedelmöittymistä. Tulevat vanhemmat kuvittelevat, miltä lapsi näyttää, millainen hänen temperamenttinsa on ja millaista yhteinen elämä tulee olemaan. Nämä odotukset tulevat vähitellen osaksi vanhempien tunnesuhdetta lapseen.

Raskausaikana vanhemmuus alkaa tuntua konkreettisemmalta. Äiti kokee kehollisia, hormonaalisia ja emotionaalisia muutoksia, jotka valmistavat häntä vauvan tuloon. Hänen huomionsa suuntautuu yhä enemmän lapsen hoivaan, suojeluun ja läheisyyteen. Myös isä valmistautuu vanhemmuuteen. Etenkin perinteisessä perhekäsityksessä hänen rooliinsa liitetään usein turvallisuuden ja tuen tarjoaminen äidille ja lapselle. Tunnesiteen rakentaminen ja päivittäinen hoiva ovat kuitenkin molempien vanhempien vastuulla.

Vuorovaikutus lapsen kanssa alkaa jo ennen syntymää. Äiti tuntee lapsen liikkeet, ja lapsi alkaa vähitellen reagoida äidin kehon liikkeisiin ja ympäristön ääniin. Raskaana olevan naisen tunnetila on yhteydessä fysiologisiin prosesseihin, jotka voivat vaikuttaa lapsen kehitykseen. Pitkäaikainen altistuminen voimakkaalle stressille ja vaikeille elinoloille voi olla yksi lapsen myöhemmän kehityksen riskitekijöistä.

Vanhemmassa kehitystä käsittelevässä kirjallisuudessa kiinnitettiin erityistä huomiota ei-toivotuista raskauksista syntyneiden lasten psykomotorisen ja emotionaalisen kehityksen eroihin. Näitä havaintoja on tärkeää tarkastella monitahoisten perhe- ja elämäntilanteiden yhteydessä. Ne eivät tarkoita, että lapsen tulevaisuus olisi ennalta määrätty. Varhaista kehitystä ei muovaa yksittäinen tapahtuma tai tunne, vaan biologisten tekijöiden, vanhempien hoivan ja lapsen kokemusten pitkäaikainen yhteisvaikutus.

Ensikohtaaminen ja tunnesiteen synty

Syntymä aloittaa äidin ja lapsen suhteessa aivan uuden vaiheen. Kuukausia äidin kehossa ollut vauva on nyt erillinen yksilö, jolla on omat tarpeensa, reaktionsa ja rytminsä. Äidille ensikohtaamiseen liittyy usein monenlaisia voimakkaita tunteita. Ilon rinnalla voi olla uupumusta, kipua, epävarmuutta, pelkoa ja suuri vastuun tunne. Tästä alkaa sopeutuminen, jonka aikana äiti tutustuu lapseensa ja lapsi oppii vähitellen tunnistamaan hänestä huolehtivan ihmisen.

Tunneside ei kehity äidillä ja vauvalla samaan tahtiin. Äiti voi tuntea voimakasta kiintymystä heti synnytyksen jälkeen. Lapsi puolestaan osoittaa seuraavien kuukausien aikana yhä selvemmin tunnistavansa äidin, kokevansa läheisyyttä ja haluavansa kontaktia. Siteen muodostumiseen vaikuttavat biologiset prosessit, hormonaaliset muutokset, omat kokemukset ja päivittäinen hoiva.

Välittömällä fyysisellä kosketuksella on erityinen merkitys. Äidin rinnalle asetettu vauva tuntee äidin kehon lämmön sekä tutun hengityksen ja sydämensykkeen rytmin. Tällainen kohtaaminen voi auttaa vauvaa rauhoittumaan ja luoda ensimmäistä läheisyyden tunnetta. Ihokontakti ja vastasyntyneen pitäminen äidin lähellä ovat tärkeä osa nykyistä synnytyksen jälkeistä hoitoa. Myös UNICEFin vauvamyönteisyysohjelman kaltaiset ohjelmat perustuvat tähän periaatteeseen: ne tukevat varhaista kontaktia, imetystä sekä äidin ja vauvan yhdessäoloa. Aiemmissa tutkimuksissa äidin ja vastasyntyneen toistuva varhainen kontakti on yhdistetty heidän myöhemmän tunnesiteensä laatuun.

Läheisyys ei kuitenkaan rajoitu ensimmäisiin tunteihin tai päiviin. Se voi kehittyä ja vahvistua jokaisessa myöhemmässä kohtaamisessa, ruokailussa ja kosketuksessa sekä aina, kun vauvan tarpeisiin vastataan huomaavaisesti. Synnytyksen jälkeinen välttämätön erossaolo lääketieteellisistä syistä ei siis tarkoita, että mahdollisuus vahvaan tunnesiteeseen olisi menetetty. Vastasyntyneelle erityisen arvokkaita ovat lämpö, ennakoitavuus ja hänestä huolehtivan ihmisen läsnäolo. Äkillinen tai pitkä erossaolo voi kuormittaa sekä äitiä että lasta, joten heidän kontaktinsa on tärkeää mahdollistaa heti, kun terveydentila sen sallii.

Miten lapsi oppii luottamaan vanhempiinsa

Yksi ensimmäisen elinvuoden merkittävimmistä kehitysprosesseista on yhteisymmärryksen vähittäinen rakentuminen. Aluksi vanhemmat yrittävät tunnistaa, mitä vauva haluaa. Itku voi kertoa nälästä, väsymyksestä, epämukavasta olosta tai läheisyyden tarpeesta. Myös kehon liikkeet, ilmeet, katse ja ääntely välittävät viestejä. Kokemuksen karttuessa vanhemmat oppivat tunnistamaan näitä viestejä yhä varmemmin.

Samalla lapsi alkaa huomata yhteyksiä oman toimintansa ja ympäristön reaktioiden välillä. Kun hän itkee nälkäänsä ja vanhempi syöttää hänet, hän saa vähitellen kokemuksen siitä, että hänen tarpeensa voidaan tunnistaa. Kun hän on levoton ja saa lohtua, hän oppii, ettei paha olo jatku ikuisesti ja että joku voi auttaa. Tällaiset kokemukset luovat turvallisuuden tunteen perustan.

Toisen elinkuukauden tienoilla sosiaalinen vuorovaikutus alkaa näkyä selvemmin. Vauva katselee vanhemman kasvoja yhä pidempään, reagoi ääneen, hymyyn ja liikkeisiin sekä kiinnostuu yhä enemmän välittömästä kontaktista. Syöttäminen, vaipan ja vaatteiden vaihtaminen, leikki ja lempeä puhe tarjoavat tilaisuuksia kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Vanhempi vastaa vauvan viesteihin ja vauva vanhemman viesteihin. Heidän reaktionsa alkavat vähitellen sopia yhteen.

Kolmen ja yhdeksän kuukauden iän välillä tämä vastavuoroinen sopeutuminen sujuu yleensä yhä paremmin. Vanhemman on helpompi ymmärtää, mitä jokin liike, ääni tai ilme tarkoittaa, ja lapsi oppii ennakoimaan vanhemman reaktioita. Aluksi väärinkäsityksiä on usein. Vanhempi voi luulla vauvaa nälkäiseksi, vaikka tämä on väsynyt. Hän voi tarjota lelua, vaikka vauva kaipaa rauhaa tai läheisyyttä.

Tällaiset hetket eivät itsessään ole ongelma. Tärkeää on vuorovaikutuksen jatkuminen. Vanhempi huomaa, ettei hänen vastauksensa auttanut, kokeilee toista tapaa ja löytää vauvalle sopivan ratkaisun. Näin molemmat oppivat. Lapsi huomaa voivansa vaikuttaa ympäristöön omalla toiminnallaan. Vanhemman kyky tunnistaa lapsen tarpeita ja vastata niihin kehittyy.

Onnistuneiden kokemusten toistuessa toisen ymmärtämiseen kuluu vähemmän aikaa, ja vuorovaikutus muuttuu rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi. Lapsi ei opi vain saamaan tarvitsemaansa. Hänelle kehittyy vähitellen tunne omasta olemassaolosta, vaikutusmahdollisuuksista ja yhteydestä muihin.

Vuorovaikutus alkaa kauan ennen ensimmäisiä sanoja

Vanhemmat viestivät vauvalleen silloinkin, kun eivät sano sanaakaan. Tapa nostaa vauva, pitää häntä sylissä, katsoa häntä tai lähestyä häntä kertoo vanhemman mielialasta ja aikomuksista. Vauva ei vielä ymmärrä lauseiden merkitystä, mutta hän voi reagoida äänensävyyn, liikkeiden rytmiin, ilmeisiin ja kehon jännittyneisyyteen. Nopea puhe, äkkinäiset liikkeet ja levoton käytös voivat joskus lisätä vauvan epämukavaa oloa. Rauhallinen ääni, ennakoitavat liikkeet ja lempeä kosketus helpottavat usein rauhoittumista.

Siksi vanhempien tunne-elämän tasapaino on tärkeä osa varhaista vuorovaikutusta. Se ei tarkoita, ettei vanhempi saisi koskaan olla väsynyt, huolissaan tai epävarma. Olennaista on pyrkiä tunnistamaan oma tunnetila ja välttämään sitä, että se jatkuvasti määrää, miten hyvin vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin. Hyvä vuorovaikutus ei edellytä, että vanhempi tietää aina heti, mitä vauva tarvitsee. Paljon tärkeämpää on huomata lapsen viestit, yrittää ymmärtää niitä ja mukauttaa omaa toimintaa.

Syntyessään lapsi ei vielä selvästi ymmärrä eroa itsensä ja ympäröivän maailman välillä. Kehityksen myötä hän tutustuu vähitellen omaan kehoonsa, reaktioihinsa ja häntä hoitaviin ihmisiin. Aluksi vanhempi on yksi tämän kokemuksen tärkeimmistä osista. Kun vauva viestii nälästä ja saa sitten ruokaa, syntyy yksinkertainen mutta tärkeä yhteys: hänen toimintansa sai aikaan vastauksen. Monista tällaisista kokemuksista kehittyy tunne siitä, että ympäristö voi olla ymmärrettävä ja ennakoitava. Tämä tunne tukee myöhempiä ihmissuhteita, muihin tutustumista ja vaikeuksista selviytymistä.

Aikuisena ihminen tukeutuu usein tietoisesti tai tiedostamattaan lapsuudenkokemuksiinsa. Epävarmoina hetkinä mieleen voi palata, miten vanhemmat lohduttivat, neuvoivat tai osoittivat luottamusta. Tällaiset muistot voivat joskus tuoda sisäistä turvallisuutta silloinkin, kun vanhemmat eivät ole fyysisesti läsnä.

Arjen suhteella pieneen lapseen on siis yksittäistä hetkeä laajempi merkitys. Ruokailu, imetys, hoiva, hieronta, yhteinen leikki ja lempeä puhe eivät vain täytä senhetkisiä tarpeita. Ne tarjoavat samalla mahdollisuuksia läheisyyden rakentamiseen sekä fyysisen, emotionaalisen ja sosiaalisen kehityksen tukemiseen.

Kun lapsi ei saa tarvitsemaansa vastausta

Lapsen tarpeita ei aina ole helppo tunnistaa, varsinkaan vanhemman eläessä vaikeaa aikaa. Masennusoireet, voimakas ahdistus, pitkäaikainen stressi, henkinen uupumus tai vakavien ongelmien viemä huomio voivat vaikeuttaa lapsen viestien huomaamista ja ymmärtämistä. Jos näin käy usein eikä vanhempi saa riittävää tukea, keskinäisen vuorovaikutuksen laatu voi heikentyä.

Vauva yrittää saada kontaktia, mutta vastausta ei tule tai se ei vastaa hänen tarvettaan. Lapsi esimerkiksi kaipaa läheisyyttä mutta saa lelun. Hän on väsynyt ja tarvitsee rauhoittelua, mutta vanhempi yrittää viihdyttää häntä. Hän on levoton, mutta lohdun sijaan hänelle tarjotaan yhä uusia ärsykkeitä.

Ulkopuolelta hoiva voi näyttää erityisen huomaavaiselta, koska vanhempi tarjoaa lapselle jatkuvasti jotakin. Tarjottujen asioiden määrä ei kuitenkaan korvaa todellisen tarpeen ymmärtämistä. Lapsella voi olla paljon leluja ja vaatteita sekä huolellisesti järjestettyä tekemistä, mutta silti häneltä voi puuttua emotionaalinen yhteys. Alkuperäisessä luvussa korostetaan erityisesti eroa runsaan huomion antamisen ja lapsen todelliseen tarpeeseen vastaamisen välillä. Jos lapsen viesteihin ei pitkään aikaan vastata herkästi ja tarkoituksenmukaisesti, se voi heikentää turvallisuuden tunnetta ja vaikuttaa kielteisesti tunne-elämän kehitykseen.

On kuitenkin tärkeää erottaa satunnaiset vaikeudet jatkuvasta laiminlyönnistä. Masennusta tai uupumusta kokeva vanhempi ei automaattisesti ole emotionaalisesti etäinen tai kyvytön hyvään hoivaan. Kun saatavilla on sopivaa tukea, tarvittaessa hoitoa ja muiden läheisten apua, lapsen tarpeista voidaan huolehtia ja vahva tunneside säilyttää.

Luottamus lapsen kykyihin

Hyvä kehitys ei riipu vain siitä, kuinka paljon vanhempi suojelee lasta, vaan myös siitä, kuinka paljon hän luottaa lapsen kykyihin. Ensimmäisinä elinvuosinaan lapsi kokeilee jotakin uutta lähes joka päivä. Hän haluaa tavoittaa ulottumattomissa olevan esineen, kääntyä, nousta seisomaan, kontata, kävellä tai tutkia tilaa itsenäisesti. Aluksi hän ei tunne selvästi omia rajojaan eikä ympäristön asettamia rajoituksia. Juuri tämä uteliaisuus edistää uusien taitojen kehittymistä.

Vanhempi tukee lapsen kehitystä tärkeällä tavalla, kun hän tunnistaa tämän valmiuden seuraavaan vaiheeseen ja antaa tutkia turvallisesti. Tähän kuuluu luottamus siihen, mitä lapsi on vasta oppimassa, ilman vaatimusta osata ennen kuin hän on siihen valmis. Sen sijaan, että vanhempi poistaisi jokaisen vaikeuden lapsen tieltä, hän antaa lapsen yrittää, erehtyä, vaihtaa toimintatapaa ja yrittää uudelleen. Ajan myötä lapsi kokee taitojensa karttuvan ja oppii, ettei este aina ole syy luovuttaa.

Ensiaskeleet kohti itsenäisyyttä

Noin vuoden iässä lapsi liikkuu yhä enemmän ja alkaa vähitellen etääntyä ihmisestä, jonka lähellä kokee olonsa turvallisimmaksi. Aluksi hän siirtyy vain muutaman askeleen päähän ja tutkii sitten yhä laajempaa aluetta. Näillä pienillä tutkimusretkillä hän kuitenkin usein kääntyy katsomaan vanhempaa, hakee tämän katsetta tai palaa hänen luokseen. Itsenäisyys kehittyy juuri siitä tunteesta, että on olemassa turvallinen paikka, johon palata.

Kypsyessään lapsi oppii vähitellen säilyttämään yhteyden tunteen vanhempaan myös erossa ollessaan. Tässä vaiheessa jotkut lapset kiintyvät erityisesti tiettyyn esineeseen: pehmoleluun, peittoon, kangaspalaan tai tuttiin. Tällaista esinettä kutsutaan siirtymäobjektiksi. Se voi lohduttaa nukahtaessa, erossa ollessa tai muulloin, kun lapsi tarvitsee lisää turvaa. Suosikkilelun tuttu tuoksu, tuntu tai läsnäolo auttaa lasta sopeutumaan vanhemman tilapäiseen poissaoloon.

Miten lapsi oppii rajat

Kasvamiseen kuuluu jatkuva tutkiminen. Lapsi haluaa selvittää, mitä hän pystyy tekemään, kuinka pitkälle saa mennä, miten esineet toimivat ja miten muut reagoivat hänen tekoihinsa. Samalla hän kokeilee käyttäytymisen rajoja. Temperamentti, synnynnäinen uteliaisuus ja kehitysvaiheen mahdollistamat taidot vaikuttavat siihen, millä tavoin ja kuinka innokkaasti hän tutkii ympäristöään.

Toinen tärkeä vaikutus tulee vanhemmilta. Kasvatuksellaan he määrittävät, mikä on hyväksyttävää, miten muiden tarpeita kunnioitetaan ja missä tilanteissa lapsi saa päättää itse. Tapa asettaa näitä rajoja on usein yhteydessä vanhempien omiin kokemuksiin ja heidän saamaansa kasvatukseen.

Joissakin perheissä kasvatus on hyvin vapaata ja sääntöjä ja rajoituksia on vähän. Tästä voi seurata vaikeuksia, jos lapsi ei koskaan opi, että myös muilla on tarpeita, oikeuksia ja oma tila. Jos lapsi on tottunut jokaisen toiveensa välittömään täyttämiseen, hän voi odottaa samaa perheen ulkopuolellakin. Ikätoverien seurassa, päiväkodissa tai muussa ympäristössä hänen voi olla vaikea ymmärtää, miksei hän aina saa päättää kaikesta. Ilman tilaisuuksia oppia itsehillintää ja muiden huomioon ottamista hänen on vaikeampi mukauttaa käyttäytymistään erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Omat päätökset ja luonnolliset seuraukset

Rajojen oppimisen ohella lapsi tarvitsee mahdollisuuksia tehdä ikäänsä sopivia päätöksiä. Jokainen tällainen tilaisuus tukee itsenäistymistä ja auttaa ymmärtämään omien tekojen seurauksia.

Alkuperäisessä luvussa esimerkkinä käytetään ruokailua. Lapsen tulee saada ilmaista, ettei halua syödä, ilman että jokainen ateria muuttuu vanhemman ja lapsen väliseksi kilpailuksi. Jos lapsi kieltäytyy tarjotusta ateriasta, vanhempi voi päättää ruokailun rauhallisesti ja tarjota ruokaa seuraavana sopivana ajankohtana. Tällöin on otettava huomioon lapsen ikä, terveydentila ja todelliset ravitsemukselliset tarpeet. Tarkoitus ei ole rangaista lasta nälällä, vaan välttää pakottamista ja tukea terveempää suhdetta syömiseen.

Samaa periaatetta voi soveltaa leikkiin. Jos lapsi kieltäytyy vihaisesti yhteisestä leikistä, vanhemman ei tarvitse vaatia sitä tai suostutella loputtomiin. Hän voi kunnioittaa lapsen senhetkistä valintaa ja antaa tälle tilaa päättää itse, milloin haluaa jatkaa yhdessäoloa. Näin lapsi oppii vähitellen, että hänen päätöksillään on merkitystä, mutta ettei hän aina voi määrätä muiden toimintaa.

Kasvatuksessa voidaan näin erottaa kaksi hyvin erilaista lähestymistapaa. Ensimmäisessä vanhempi mukauttaa ympäristöä jatkuvasti lapsen toiveisiin ja poistaa lähes jokaisen esteen ja epämukavuuden. Toisessa vanhempi auttaa lasta vähitellen toimimaan maailmassa, joka ei aina mukaudu hänen senhetkisiin tarpeisiinsa. Jos lapsi ei koskaan kohtaa pettymyksiä tai rajoituksia, hänen voi myöhemmin olla vaikeampi sietää tilanteita, joissa olosuhteita ei voi muuttaa.

Vanhemman tehtävä ei ole poistaa kaikkia vaikeuksia lapsen elämästä, vaan tarjota turvaa ja tukea lapsen opetellessa selviytymään niistä.

Itsetunto rakentuu arjen kokemuksista

Lapsen käsitys itsestään muodostuu suurelta osin suhteissa läheisimpiin ihmisiin. Jo vauvana hän seuraa tarkasti vanhemman ilmeitä, äänensävyä, eleitä ja tapaa, jolla aikuiset puhuvat hänelle. Näiden reaktioiden kautta hän oppii vähitellen, miten muut hänet näkevät.

Kun vanhempi huomaa lapsen yrittämisen, kannustaa häntä tai iloitsee hänen onnistumisestaan, lapsi saa vahvistusta sille, että hän on osaava ja huomion arvoinen. Erityisen hyödyllistä on antaa lapsen tehdä itse tehtäviä, joihin hän on kehityksessään valmis. Mahdollisuus yrittää ja onnistua vahvistaa kokemusta omasta osaamisesta.

Jatkuva vähättely, pilkkaaminen ja muihin lapsiin vertaaminen voivat puolestaan heikentää lapsen itseluottamusta. Lapsen kutsuminen tyhmäksi, kyvyttömäksi tai veljeään, sisartaan tai ikätovereitaan huonommaksi voi jättää syvän tunnejäljen. Tällaiset sanat eivät ole harmittomia vain siksi, ettei niihin liity fyysistä rankaisemista.

Vanhemman on siksi erotettava lapsen arvo siitä teosta, jota hän haluaa korjata. Lapselle voi sanoa selvästi, ettei tietty käyttäytyminen ole hyväksyttävää, viestimättä samalla, että lapsi itse olisi huono tai vähempiarvoinen. Lapsen tulee oppia, että virheet kuuluvat kasvamiseen eikä vanhemman rakkaus lopu yhteen väärään tekoon.

Huomaa, mitä lapsi tekee hyvin

Vanhemmat reagoivat usein nopeammin ei-toivottuun käyttäytymiseen kuin siihen, mitä lapsi tekee arjessa hyvin. Kepposet, tottelemattomuus tai riita saavat huomiota lähes heti, kun taas yrittäminen, kärsivällisyys ja yhteistyö voivat joskus jäädä huomaamatta. On hyvä miettiä, kuinka monta kertaa päivässä lapsi kuulee moitteita ja kuinka usein hän saa tunnustusta jostakin hyvin tehdystä. Jatkuva kielteinen palaute tuntuisi vaikealta aikuisestakin, vaikka sen antaja tarkoittaisi hyvää.

Sen sijaan, että huomio kohdistuu lähes yksinomaan virheisiin, on hyödyllistä huomata tietoisesti myös toivottu toiminta. Vanhempi voi esimerkiksi huomata, että lapsi petasi sänkynsä itse, odotti leikkivuoroaan kärsivällisesti tai auttoi toista lasta. Kun vanhempi huomaa tällaiset teot ja sanoittaa ne selkeästi, hän auttaa lasta ymmärtämään, mitä tämä teki hyvin. Kiitos on erityisen arvokasta, kun se on aitoa, konkreettista ja liittyy todelliseen yrittämiseen tai toimintaan.

Palkintojen ei tarvitse olla tavaroita. Halaus, hymy, kannustava sana tai yhteinen ilo onnistumisesta merkitsevät usein paljon enemmän kuin lahja. Lapsi oppii näin yhdistämään yrittämisen ja yhteistyön tyytyväisyyteen, ei pelkästään rangaistuksen välttämiseen.

Sääntöjä tarvitaan, ja niiden on oltava selkeitä

Jokainen perhe tarvitsee joitakin yhteiselämän sääntöjä. Niiden tarkoitus ei ole kontrolli itsessään, vaan auttaa lasta kehittämään itsekuria, ymmärtämään seurauksia ja kunnioittamaan muita. Lapsi kokeilee rajoja toisinaan silloinkin, kun tuntee ne hyvin. Tämä kuuluu kehitykseen eikä välttämättä tarkoita, että vanhemmat tekevät jotakin väärin.

Sääntöjen tulee olla ymmärrettäviä, ikään sopivia ja niin selkeitä, että lapsi tietää, mitä häneltä odotetaan. Perhe voi esimerkiksi sopia, ettei aterialla katsota televisiota, ettei lyöminen tai loukkaaminen ole sallittua tai että leikki päättyy tiettyyn aikaan.

Yhtä tärkeää on, että lapsi tietää, mitä säännön rikkomisesta seuraa. Joskus muistutus tai varoitus riittää. Toisinaan voi olla tarpeen rajoittaa jotakin tekemistä tilapäisesti, keskeyttää leikki tai evätä jokin etu, kuten piirretyn katsominen. Seurausten tulee olla kohtuullisia ja liittyä kyseiseen käyttäytymiseen. Ne on toteutettava nöyryyttämättä ja pelottelematta lasta.

Tärkeintä on johdonmukaisuus. Jos sama käyttäytyminen sivuutetaan yhtenä päivänä kokonaan ja seuraavana siihen reagoidaan ankarasti, lapsen on vaikea ymmärtää rajoja. Johdonmukaisuus auttaa häntä ennakoimaan vanhemman reaktioita ja kehittämään vähitellen kykyä säädellä omaa käyttäytymistään.

Yhteisellä ajalla on erityinen merkitys

Nykyinen perhearki on usein täynnä velvollisuuksia, joiden keskellä vanhempien ja lasten on vaikea löytää riittävästi yhteistä aikaa. Työ, kotityöt ja päivittäinen kiire voivat johtaa siihen, että perhe kokoontuu harvoin edes tavalliselle aterialle. Juuri nämä arkiset hetket ovat kuitenkin lapselle usein erityisen tärkeitä. Joskus riittää, että noustaan kymmenen minuuttia aikaisemmin yhteiselle aamiaiselle tai jätetään tiskit myöhemmäksi ja käydään illallisen jälkeen lyhyellä kävelyllä.

Vaille huomiota jäävä lapsi voi alkaa hakea sitä ei-toivotulla käyttäytymisellä. Jos vanhempi huomaa lapsen lähes yksinomaan tämän aiheuttaessa ongelmia, huomio voi tahattomasti ylläpitää samaa käyttäytymistä.

Siksi on hyödyllistä varata aikaa pelkästään yhdessäololle. Joissakin perheissä yhtenä päivänä viikossa tehdään jotakin erityistä äidin tai isän kanssa. Lapsi voi osallistua yhteisen tekemisen valintaan. Tärkeää on hänen kokemuksensa siitä, että tämä aika kuuluu hänelle ja vanhemmalle. Läheisyyttä ylläpitävät myös pienet huomionosoitukset: lapselle jätetty viesti, kotiinpaluuta odottamaan laitettu suosikkilelu tai yksinkertainen yhteinen rituaali.

Lapsen kasvaessa myös tapa hakea vanhemman läheisyyttä muuttuu. Nuoret vaikuttavat usein vähemmän kiinnostuneilta perheen yhteisestä ajasta kuin pienet lapset. Myös he tarvitsevat vanhempia, jotka ovat saatavilla, kun he haluavat puhua tai kertoa jotakin. Yhteinen konserttikäynti, lautapelit tai muu tekeminen voivat auttaa ylläpitämään vuorovaikutusta. Samalla vanhemmat saavat tilaisuuden tutustua paremmin lapsensa kiinnostuksenkohteisiin ja ystäviin.

Työssä käyvien vanhempien ei tarvitse ajatella, että hyvä suhde lapseen vaatii valtavasti vapaa-aikaa. Popcornin valmistaminen yhdessä, korttipelit, lyhyt kävely tai näyteikkunoiden katselu voivat jäädä kauniiksi perhemuistoiksi. Usein ratkaisevaa ei ole tekemisen erityisyys, vaan se, kuinka aidosti vanhempi ja lapsi ovat sen aikana läsnä toisilleen.

Lapsi oppii enemmän vanhemman teoista kuin ohjeista

Pienet lapset oppivat pitkälti havainnoimalla ja jäljittelemällä. Mitä nuorempia he ovat, sitä enemmän he tukeutuvat siihen, mitä näkevät lähiympäristössään, erityisesti vanhempiensa toiminnassa. Siksi aikuisten tapa puhua, ilmaista suuttumusta, ratkaista erimielisyyksiä ja kohdella muita on tärkeä osa lapsen kasvatusta.

Vanhemman, joka usein huutaa ollessaan tuohtunut, on vaikea odottaa lapsen oppivan itsestään toisenlaista tapaa ilmaista vihaa. Tutkimuksissa on havaittu yhteys perheen aggressiivisille käyttäytymismalleille altistumisen ja lapsen aggressiivisuuden kehittymisen välillä.

Ei siis riitä, että lasta kehotetaan olemaan kohtelias, kärsivällinen, ystävällinen tai rehellinen. Hänen täytyy saada nähdä nämä arvot aikuisten arjen teoissa. Kunnioitus näkyy tavassa puhua toisille, ystävällisyys tavassa kohdella muita ja rehellisyys sanojen ja tekojen johdonmukaisuutena.

Lapsi oppii epäitsekkyyttä nähdessään vanhemman auttavan muita odottamatta palkkiota. Hän oppii kiitollisuutta, kun aikuiset kiittävät aidosti. Erilaisuuden arvostamista hän oppii kodissa, jossa muita ei vähätellä ominaisuuksien, valintojen tai taustan vuoksi. Sama pätee suvaitsevaisuuteen, ystävällisyyteen ja kykyyn kohdella muita ymmärtäväisesti.

Vanhemman esimerkin ei tarvitse olla täydellinen ollakseen arvokas. Paljon tärkeämpää on, että aikuisten toiminta vastaa niitä arvoja, joita he haluavat välittää lapselle. Yksi yksinkertaisimmista tavoista arvioida omaa toimintaa on lopulta kysyä itseltään, haluaisiko oman lapsen jonakin päivänä kohtelevan muita samalla tavalla.

Lopuksi

Hyvän kasvatuksen perusta syntyy kauan ennen kuin lapsi pystyy ymmärtämään sääntöjä ja selityksiä. Se rakentuu arjen suhteessa, jossa lapsi vähitellen huomaa, että hänen tarpeensa ovat tärkeitä, hänen tunteillaan on merkitystä ja on ihmisiä, joihin hän voi luottaa. Kasvun myötä turvallisuuden tunteen rinnalle tulee uusia kehityksellisiä tarpeita: tutkiminen, itsenäisyys, päätösten tekeminen, rajoitusten hyväksyminen ja muiden ymmärtäminen.

Vanhemman tehtävä muuttuu siksi jatkuvasti. Aluksi tärkeintä on tunnistaa avuttoman vastasyntyneen tarpeet ja vastata niihin. Myöhemmin korostuu yhä enemmän se, että lapsi saa kehittää taitojaan, oppia kokemuksista ja ottaa vähitellen vastuuta. Rakkaus ja rajat eivät ole kasvatuksen vastakkaisia puolia. Kun ne toteutuvat ymmärtävästi ja johdonmukaisesti, ne luovat yhdessä ympäristön, jossa lapsi voi kehittää itseluottamusta ja turvallisuuden tunnetta.

Vanhempi ei voi poistaa lapsen kaikkia tulevia vaikeuksia eikä varmistaa etukäteen jokaisen elämänvalinnan onnistumista. Hän voi kuitenkin antaa jotakin pysyvästi arvokasta: kokemuksen rakastettuna olemisesta, kyvyn ymmärtää itseä ja muita sekä luottamuksen omiin kykyihin. Juuri näistä varhaisista kokemuksista lapsen tulevan elämän perusta vähitellen muodostuu.